Valmis!

Kolme ja puoli vuotta on mennyt maailman nopeiten ja toisaalta taas todella hitaasti. Mutta huomenna 18.12,2015 lausun lähihoitajan lupauksen! 

Huomenna on siis minun valmistujaiset. Se on aika mieletön fiilis. Mä olen alottanut kouluja ja tehnyt kaikkea mutta jättänyt myös kaiken puolilleen. En ole jaksanut keskittyä mihinkään tarpeeksi pitkään. Nyt olen vihdoinkin opiskellut itselleni ensimmäisen ammatin ( mutta ei suinkaan viimeisen). 

Tänään koululla oli kenraaliharjoitukset ja olo oli jatkuvasti epätodellinen. Siitä on viikko kun kävin viimeistä kertaa näyttöarvioinnissa ja sen jälkeen olen vain haahuillut.  Mitä mä tekisin nyt elämäni kanssa? Pitääkö mun mennä oikeasti nyt töihin? Onks pakko? Miten mä jaksan mennä opiskelemaan vielä lisää?

Elämäni on muuttunut aivan valtavasti kolmessa ja puolessa vuodessa. Sen verran olen käynyt koulua. Aloitin koulun 2012 syksyllä 25 vuotiaana. Olin jonkun vaimo ja kahden pojan äiti. Minulla oli pitkä tukka ja olin epämukavissa vaatteissa yrittäessä näyttää edes kohtuu naiselliselta ainakin koulussa. 

Olin myös luokkani vanhempia oppilaita ( nuorisoaste) ja muut olivat aikalailla juuri yläasteen lopettaneita. 

Olin jo siinä vaiheessa täysin kyllästynyt avioliittoni ja elämääni ylipäätään. Olin välillä käynyt täysin pohjamudissa henkisesti ja yrittänyt erota miehestä jo useampia kertoja. Koulu pelasti minut ankealta arjelta. 

Tutustuin luokassani yhteen tyttöön, joka oli ikäiseni ja meistä tuli hyvin nopeasti parhaita ystäviä. Yhtäkkiä minulle muodostui sosiaalinen elämä, mitä mulla ei ole ollut pitkään aikaan. Tunsin pitkästä aikaan taas eläväni. Olin olemassa ja pääsin ulos viihteelle viikonloppuisin, mitä en ennen tehnyt käytännössä koskaan. Olin vain lasten kanssa kotona. 

Mutta sitä mukaan, kun aloin tuntea eläväni taas, niin sitä mukaan avioliitto meni päivä päivältä huonommaksi. Pian en enää viihtynyt kotona laisinkaan. Pyrin jatkuvasti pääsemään jonnekin ulos. Lenkille, kavereita tapaamaan, baariin...

Toisena vuonna pakoilin kotia niin hyvin kuin kykenin. Tutustuin myös teiniaikaiseen ihastukseeni myös silloin. 

Silloin aloin tajuta myös oman kaipaukseni naisiin. Taivaan portit avautuivat ( tai sulkeutuivat, jos joltain toiselta kysyy) ja silloin myös hyvin pian päätin vihdoinkin erota miehestäni.  

Ei mennyt kauaankaan kun tutustuin nykyiseen exääni ja kolmas vuosi koulua alkoi uusien ihmisten kanssa ja uuden minäni kanssa. Sain olla ylpeä lesbo. 

Eli, paljon on koettu kolmen ja puolen vuoden aikana. On ollut avioeroa ja eroa ensirakkaudesta. Mutta olen samalla kasvanut valtavasti ihmisenä ja löytänyt itseni uudella tavalla. Molemmat erot oli käytävä läpi, jotta voisin olla nyt mikä olen tänään. Huomenna valmistujaisten jälkeen aloittaa aivan uuden etapin elämässäni. Ja odotan uteliaana mitä tuleva vuosi heittää minulle eteen.

________________________________

Uusi vuosi muuten otetaan vastaan Kaisaniemen ravintolassa Naistenbileissä!  Jos sinulta puuttuu lippu niin minulta voit ostaa yhden ;) Laita viestiä jos kiinnostuit. 

Hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille. Tämä teksti jääkööt viimeiseksi tälle vuodelle.

Pieni kysely

Blogissani ei ole (vielä) paljon liikennettä mutta ilmeisesti täällä käy jokunen ihminen lukemassa tekstejäni. Siksipä kysyn teiltä muutaman kysymyksen.

Harmittaako teitä kuvien puute? 

Haittaako että en paljasta kasvojani? 

Olen aikoinaan laittanut paljon kuvia itsestäni ja muusta blogeihini. Mutta en ole koskaan kirjoittanut kovin henkilökohtaisia blogeja. Tämä on ensimmäinen blogi jossa käsittelen aika avoimesti omia tunteitani ja se hieman pelottaa. 

Jos joku tutuistani eksyy blogiini, niin varmasti hän tunnistaa minut ilman kuviakin mutta lesbopiirit ovat pienet. Joku tuntematon lepakko on lukemassa tekstejäni ja sen jälkeen törmäys Helsingin kaduilla/bileissä/tapahtumissa. Se tuntuu kovin pelottavalta ja tuntisin oloni aika alastomaksi. 

Suomen pienuus on tullut erittäin tutuksi. Etenkin kaapista ulos tulon jälkeen. Törmäys omaan exään on käytännössä väjäämätön kohtalo, koska meillä ei ole paljoakaan paikkoja mennä missä olisi meidän kaltaisia. Eli, jos takana on tuore ero ja et halua nähdä exääsi uuden kanssa...Noh, tajuatte tilanteen.

Mutta voin kyllä yrittää lisätä kuvien määrää, jos te sitä toivotte. En tosin kasvokuviani. Tuo pieni profiilikuva on aina kuva minkä saatte nähdä :) 

Lesbon kirjahylly

Mä olen kova lukemaan. Etenkin fantasia ja dystopia- genret iskee tähän osoitteeseen. Sitten on vaan perus romantiikka ja chick littiä. Yleensä kahta viimeiseksi mainittuja tulee luettua romaantikan nälkään ja ne on helppo ja nopea lukuisia. Mutta viime aikoina ( viimeiset 2v) kirjat eivät oikein ole iskeneet. 

Mä tykkään romantiikasta, oli se sitten hetero- tai homoromantiikkaa. Mutta ehkä tuo heteroromanttisuus on alkanut kuitenkin tökkimään. Tarina voi olla hyvä mutta huomaan aloittavani silmien pyörittelyn ja syvät huokailut siinä kohtaan kun poika ja tyttö rakastuu. En kykene samaistumaan tarinan henkilöihin. Saman olen huomannut jo elokuvissa ja sarjoissa mutta se ei haittaa yhtä paljon kuin kirjoissa. Kirjat menee paljon henkilökohtaisemmalle tasolle kuin Tv-ohjelmat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. 

Olen nyt päättänyt päivittää kirjahyllyni ja hankkia ( kahmia) kaikki mahdolliset homokirjat mitkä saan käsiini itselleni. Tietysti siinä fyysisessä muodossa. Tämä tietysti tulee olemaan hankalaa, koska  LGBT-kirjallisuus on lähes olematon genre kirjakaupoissa. Jostain saattaa vahingossa löytyä jotain kirjoja mutta yleensä ne joutuu tilaamaan netin kautta. Ja mä vihaan netin kautta tilaamista. 

Mutta tässä on nyt kirjalistani ja te saattee ottaa listan myös itsellenne talteen, jos haluatte. Sitä mukaan kun saan kirjoja luettua niin kerron sitten täälläkin mitä pidin kirjasta ;)

• Salla Simukka- Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi ( tämä löytyykin jo multa)
• Sarah Waters - Yövartio, Parempaa väkeä, Tipping the Velvet, Affinity
• Vigdis Grimsdottir - Z, rakkaustarina
• Jonas Kardell - Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin-sarja ( ekan osan sain lahjaksi joskus)
• Sofi Oksanen - Baby Jane
• Juhana Petterson - Sokerisamurai
• Marja Björk - Poika ( joskus lainattu kirjastosta ja luettu )
• Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu
• Violette Leduc - Therese ja Isabelle

Nämä nyt toistaiseksi kiinnostavat eniten itseäni. Oli monta muutakin kirjaa mutta haluan kirojen käsittelevän lesboista. Toki jotkut kirjat, jotka käsittelevät homoja kiinnostavat jonkin verran. 

Jos itsellesi tuli mieleen jotain kirjoja mitä en ole tässä listalla mainittu, niin kerro ihmeessä! Kirjat saavat olla myös englannin kielisiä mutta mieluiten kuitenkin käännetty suomen kielelle. Ne on yleensä helpompi löytää Suomesta, eikä tarvitse mennä tilailemaan Amazonista.

Parisuhdekriisejä ja kaikkee muuta

Olen ollut kohta 4kk sinkkuna. Ja alan vihdoinkin arvostaa sinkkuuttani. Etenkin sen jälkeen, kun lauantaina sain olla todistamassa kun pöydällinen aikuisia ihmisiä tappelevat ja itkevät samaa aikaa jonkun poika/tyttöystävän takia. Tilanteen viimeisteli kun minulle käytännössä tutematon puolituttu alkoi avautua myöskin parisuhteestaan Facen kautta. 

Siinä tilanteessa aloin miettimään ( tiedän, tiedän! Exälläni piti olla porttari blogiini) exääni ja meidän suhdetta. Erottuamme muistin jostain syystä vain ne kivat jutut. Takaraivossa jossain oli hämärä muistikuva ettei meillä todellakaan mennyt hyvin. 

Mieleen tuli kaikki omat itkut, loukkaantumiset ja tappelut exän kanssa. Suurinosa ajasta olin vain erittäin surullinen ja valitin kavereilleni jatkuvasti siitä miten paskamulkkukakkapää hän on. 

Kaikki nuo olin autuaasti unohtanut, mutta sen pöydän ääressä muistin mitä se seurustelu todellisuudessa oli ollut. Joo, onhan se ihanaa, että on joku vierellä. Mutta en todellakaan ikävöi tuota mitä näin; Raivoa toista kohtaan, kun toinen ei ymmärrä, litsaria poskelle ja paikalta pois ryntäämistä, itkua jonkun tollon takia, mustasukkaisuutta jne jne. Pienistä asioista tuleekin isoja asioita.  Toisen tunteet, reaktiot ja sanat ovat ihan vääriä ja kumpikaan ei suostu ymmärtämään toisiaan, vaan tapellaan tappiin asti kumpi on oikeassa. 

Koulussa luokkakaverini kertoi aamulla miten hän henkisesti poikki suhteen takia. Riita oli syntynyt siitä, että toisella on paha yskä ja hän ei saa nukuttua öisin sen takia. Toinen menee sohvalle nukkumaan ja molemmat ovat loukkaantuneita ja vihaisia. Kuulostaako naurettavalta syyltä tapella? Niin minustakin! Mutta silloin kun vielä olin poikien isän kanssa yhdessä, niin me tapeltiin ihan yhtä naurettavista asioista!

Mitä me tästä opimme? Luultavasti pidemmällä aikavälillä ei yhtään mitään. Mutta vielä kun tämä on tuoreessa muistissa niin sinkkuna olo onkin yhtäkkiä ihan mukavaa.

Projekti

Olen ollut mukana tälläisessä kirjaprojektissa. Meitä oli aluksi kourallinen ja nyt porukka on kasvanut muutaman kuukauden sisällä jo huomattavasti. Jos koet, että sinulla olisi tarina kerrottavana ja haluaisit myös jakaa sen muiden kanssa, niin tämä ryhmä on sinua varten. 

Meidän ryhmä toimii myös aivan mahtavana vertaistukena. Vaikka et haluaisi kirjoittaa tarinaasi mutta haluat jakaa kokemuksesi meidän suljetussa ryhmässä niin olet lämpimästi tervetullut. 

Olemme ryhmän kanssa tavanneet Priden yhteydessä Helsingissä ja Turussa. Nyt kolmas miitti tapahtuu ensiviikonloppuna minun luonani, jossa aloitamme tekstien kirjoittamisen ja olemme toistemme vertaistukena. 

Alan voida paremmin. Sen jälkeen kun laitoin exäni kanssa ( vihdoinkin ) välit kokonaan poikki on olo parantunut kohisten. 

Ei enää joka viikonlopun päätteeksi itkemistä hänen peräänsä. Toki mulla on häntä kova ikävä ja hänen ajattelu tekee kipeää. Sen takia en enää kirjoita myöskään tänne blogiin mitään enää hänestä. Olen kääntänyt nyt sen hiton sivun elämässäni eteenpäin!

Menimme naapurin kanssa viime viikonloppuna Ruotsin risteilylle. Oli kuulkaas, minun ensimmäinen risteilyni ja ensimmäinen reissu Ruotsiin. En kylläkään, koskaan selvinnyt maihin. Varmaan ymmärrätte jo miksi.

Tapasin kyllä kivoja ihmisiä risteilyn aikana. Tutustuin yhteen laivan esintyjään. Hän oli brittiläinen tanssija, homomies. Kova puhumaan itsestään ja kaikesta mikä vaan liittyi häneen. Puheenvuoroa ei juurikaan saanut, jopa silloin kun hän kysyi jotain sinulta niin vastausvuoroa et saanut. Toisaalta alkoholilla oli ehkä jotain tekemistä asian kanssa. 

Kävimme kuitenkin mielenkiintoiset aamukeskustelut homojen ja lesbojen eroavaisuuksista.

Tom oli sitä mieltä, että homot olivat ne jotka aloittivat kaiken mikä liittyy LGBTI-kansan olojen paranemiseen. Homot avasivat suun kuulema ekana, ennen lesboja. Feminsmikin oli on kuulema myös jo homojen hallussa :D Ja homot myös luovat naisten muodin ( mikä kyllä voi hyvin pitää paikkaansa) . Me lesbot ollaan hiljaisia taustatukijoita. 

Tämä on siis meidän keskustelu tiivistettynä. Todellisuudessa keskustelu kesti tunteja ja lopuksi Tom karkasi hyttikaverini juomat sylissään. 

Mitäs mieltä muut on? Onko homot todellakin historiassa olleet aktiivikansaa ja ovatko kenties vieläkin. Suomi on niin pieni maa, että se ei näy oikein täällä mitenkään. Mutta muissa maissa?

Laivassa tutustuin myös jonkilaiseen julkimoon. Mä olen aidosti aivan pihalla Suomen julkkiksista ja en tunnistaisi vaikka Teemu Selänne tulisi StanleyCupin kanssa istumaan samaan pöytään...Niin on nimittäin käynyt.

Mutta tämä laulaja tunnetaan Idolsin kautta ja hän oli tyttöystävänsä kanssa tullut risteilemään. Tykästyin kovasti hänenn tyttöystäväänsä ja sainkin häneltä kaksi pusua. Myös Idols tyyppikin antoi mulle pusun :D   Jos joku fiksu olis ottanut meidän pusutteluista kuvia sinne Seiska-lehteen. Oltais saatu kuulkaas hyvät lööpit aikaiseksi.

Lepakkojen lukupiiri

Olen pitänyt etäisyyttä blogistani, koska musta on tuntunut ettei minulla ole mitään järkevää kerrottavaa teille. Ja luultavasti valittaisin vain exästäni taas kerran. Eihän kukaan sellaista jaksa lukea uudestaan ja uudestaan.
Mutta onko sillä mitään merkitystä? Aloitin tämän blogin itseäni varten ja jos lukioita on tullakseen niin olen siitä erittäin mielissäni vaikkakin hieman hämilläni.

Kyllä minulla olisi myös paljon oikeatakin asiaa. Mutta niistä kirjoittaminen vaatii jo hieman vaivaa ja aikaa, eikä minulla ole ollut aikaa hirveästi viime aikoina. Mutta oikasti tuo ajanpuute on vain säälittävä tekosyy. Olen katsellut muutamassa päivässä aika monta jaksoa Devious Maidsiä ( joka on aika blaah) ja katsellut Facebook seinääni missä ei tapahdu mitään erikoista.
Oikeasti minulla oli koko viikko syyslomaa ja istuin vain kotona, enkä juuri liikkunut minnekään.

Kävin kuitenkin syylomalla poikieni kanssa Sirkus Finlandiassa ja sitä ennen pääsin ihka ensimmäiseeni lepakkojen lukupiiriin mukaan. Tämä oli Mummolaakson järjestämä tapahtuma ja olin kovin iloinen, että pääsin siihen mukaan.
Meidän lukulistaan kuului mm. Sarah Watersin uusin kirja:

 Parempaa väkeä. 

Rikos ja kielletty rakkaus 20-luvun Lontoossa. Kahden erilaisen naisen välille syntyy suhde, joka saa tavallisen elämän roihahtamaan täyteen intohimoa ja draamaa. 

Omapäinen Frances Wray asuu äitinsä kanssa lontoolaisella hienostoalueella. Perheen miehet ovat kuolleet ja jättäneet jälkeensä vain velkoja. Lopulta taloon on otettava vuokralaisia, vaikka se häpeällistä onkin. Yläkertaan muuttaa vauhdikas ja äänekäs Barberin pariskunta, Leonard on vakuutusmyyjä ja muodikas Lilian kotirouva. Frances suhtautuu aluksi Barbereihin ylenkatseella, mutta vähitellen hän ja yhtä yksinäinen Lilian ystävystyvät. Pian talo kuhisee salaisuuksia ja vaarallisia haluja. 

Sarah Waters on brittiläinen kirjailija, joka mukaansatempaavissa romaaneissaan kuvaa ihmisiä historian taitekohdissa rohkeasti ja ymmärtäen. Watersin edellinen romaani Vieras kartanossa sai kirjabloggareilta vuoden parhaan käännöskirjan palkinnon.

Tämä oli minun esimmäinen lesbokirja jonka olen nyt lukenut. Olen monesti yrittänyt aloittaa saman kirjailijan kirjottamaa romaania Tipping the Velvet-kirjaa mutta minun lukeminen on laiskistunut hirveästi viimeisen parin vuoden aikana. 

Päätin nyt rohkeasti osallistua lepakkojen kirjailtamaan ja olihan minun sitten pakko lukea yksi kolmesta kirjasta ja valitsin sitten tuon Watersin Parempaa Väkeä.

Oli ihana kutkuttavaa seurata kahden naisen välistä tunteiden syvenemistä ja melkein toivoin, että saisin olla jompikumpi heistä. Mutta tarinan edetessä aloin tylsistyä ja mielenkiintoni herppaantui helposti muihin maailmoihin. Toivoin kirjalta jotain enemmän. Olisin halunnut lukea sen ajan lesbokulttuurista ja pettymykseni oli suuri kun tajusin, että nyt keskitytään vain kahteen naiseen ja siihen pieneen miljööseen. Pieniä vilahduksia sen ajan lesbokulttuurista ja feminismistä tuli vain muutaman lauseen verran. 

Kirja myöskin oli minusta hyvin kaavoihin kangistunutta.

Huom! Seuraava tekstin pätkä saattaa sisältää spoilereita!

•  Lesbo tapaa naisen.
•  Nainen on naimisissa. 
• Nainen kuitenkin rakastuu lesboon.
•  Salasuhde. 
• Salasuhde paljastuu.
• Suuri kriisi ja häpeä

jne

Kirjassa mainittiin kuitenkin ohimennen myös päähenkilön lesbon elämästä 20-luvulla ja että silloin oli myös salaisia lesbopiirejä. Juuri tuo olisi ollut mielenkiintoista ja vähän koluttu aihe. Nyt Waters meni minusta vähän mistä aita on matalin. 

Tämä on kuitenkin minun mielepiteeni ja kirjapiirin muut lepakot taas pitivät kirjasta. Paljon keskustelua syntyi ja uusia näkökantoja tuli esiin mitä en itse olisi huomannut. 

Kaksi elämää

Minusta tuntuu, että elän kahta erillistä elämää. 

Yhdessä olen äiti kahdelle pojalle ja tunnollinen opiskelija, joka elää suht rauhallista mutta samalla kuitenkin hektistä elämää. Siinä elämässä minulla ei ole aikaa muulle kuin lapsilleni ja koululle, tietysti myös kodin siistinä pitämisenä.

Menen tunnollisesti aina viimeistään kymmeneltä nukkumaan ja herään yhtä tunnollisesti kello kuusi aamulla. Aamurutiinit ovat aina samat:

Herätys

Poikien huonessa valot päälle

vessaan

suihkuun

Pienemmän pojan herättelyä

pojan suihkuttaminen ja vaatettaminen

mahdollinen aamupala

Isompi hoitaa itse omat aamurutiinit

Pienempi hoitoon

Itse kouluun tai työharjotteluun.

Iltapäivät sujuvat myös aina samalla rutiinilla.

Koulusta kauppaan,

kaupasta päiväkotiin,

päiväkodista kotiin.

Ruoanlaittoa

Tietokoneella hengailua

ja pientä keittiön siivousta/siistimistä

En kutsu arkena meille vieraita, enkä mene mihinkään ylimääräisiin menoihin arkisin, koska se sekottaisi rutiinit. Harrastuksiin ei ole aikaa, eikä kylläkään jaksamista.

Toinen elämäni alkaa perjantaina ja loppuu sunnuntaina. Silloin olen sinkku ja vallaton. Minulla ei ole rutiineja. Menen nukkumaan vasta aamun sarastaessa ja todennäköisesti olen myös silloin aika humalassa. Aamulla herään milloin herään ja syön silloin kun muistan. Lauantaina bileet jatkuu ties missä.

Silloin minä en ole tunnollinen ja vastuullisuus kaikesta häviää ja unohtuu. Ja todennäköisesti päädyn aina exäni kanssa ryyppäämään vaikka se ei olisi kovin fiksua. Rahaa palaa menemisiin.

Voisin kuvitella, että jos eläisin jompaa kumpaa elämää pelkästään, olisin kummin vain erittäin pohjamudissa. Äidin elämää rutiinien kanssa tuntuu tyhjältä ja tarkotuksettomalta. Tunnen olevani loppuviikosta jo pelkkä aivoton zombie.

Mitä taas tulee bilettävään sinkkuun... Olisin todennäköisesti jossain katkaisuhoidossa aika pian.

Tarvitsen tässä elämän vaiheessa noita kahta ääripäätä. 

Olen kyllä miettinyt, että millaista elämä olisi jos lapset olisivat viikko-viikko systeemillä?  Menisikö sinkkuviikot pelkkään bilettämiseen ja kaupungilla juoksenteluun? Pärjäisinkö koulussa?

Miten voisin saada tähän elämäntilanteeseen mahtumaan seurustelun? Miten hän mahtuisi minun rutiinielämään? Exän kanssa seurustelu jo todisti sen, että se oli kamalan hankalaa. Viikonloput toimivat hyvin mutta pelkät viikonloput seurusteluun ei riitä! Tai ehkäpä riittäisi... Tällä hetkellä se ei kuulostaisi edes kovin pahalta. 

Se kyllä tuntui pahalta silloin exän kanssa. Olisin kaivannut häntä vierelleni koko ajan...

Olen ollut naiivi. Erottuani miehestäni olin todella onnellinen ja tunsin, että minulla on vihdoinkin koko elämä edessäni. Voin vihdoinkin löytää jonkun, jota rakastan aidosti. Ollessani miehen kanssa naimisissä vuosia, olin hävittänyt itseni. Ajattelin, että ei olemassa sellaista suhdetta, joka kestäisi kaiken mitä vuodet tuo ja heittää eteen. En nähnyt järkeä enää missään ja unelmoin yksin olosta missä ei olisi enää ikinä toista miestä elämässäni.  Olin ainakin osittain oikeassa toki... Ainoat miehet jotka ovat aina elämässäni on omat lapseni.

Ennen kun tapasin silloisen aviomieheni tiedostin ihastuvani herkästi naisiin. Mutta avioliitto hävitti kaiken sen. Unohdin mikä olin. Olin lopuksi vain tyhjä kuori tai jossain pitkässä horroksessa. Kun vihdoinkin heräsin siitä pitkästä horroksesta. Tuntui, että olin herännyt kuolleista! Elin vuoden jonkinlaisessa euforiassa. Halusin saada kaiken takaisin minkä olin menettänyt ja haluisn saada kaiken minkä oli jäänyt kokematta minulta. Janosin rakkautta taas!

Miehestä erottuani, tähän päivään asti, olen tippunut kaksi kertaa korkealta alas. Kaksi kertaa minut on jätetty jonkun toisen takia tai sen tulevan jonkun takia. Minä en riittänyt heille kummallekaan. Ekan pettymyksen jälkeen ajattelin, ettei ilman riskejä ei voi saada mitä haluaa. Täytyy vaan kokeilla rohkeasti onneaan ja toivoa parasta, mennä täysillä mukaan!

Nyt kun minut on jätetty toista kertaa, koska en riittänyt hänelle. En ollut hänelle se oikea, vaikka hän niin kovasti yritti minuun rakastua. Mutta jätettyään minut hän löysi jonkun, josta hän todella piti. Valitettavasti exäni jätettiin.
Onko kohtaloa, että me rakastutaan  vääriin ihmisiin? Onko kestävät suhteet vain saduissa? Monet varmasti optimisteina uskovat, että heidän mummo ja papat, jotka ovat olleet yhdessä se 70 vuotta, ovat tähän päivään asti rakastuneita toisiinsa. Tai, joku tuntee pitkään olleen parsikunnan jotka ovat aina olleet The Oikea pari toisilleen. Mutta kukaan ei tiedä mitä kulissien takana on. Voit saada pieniä tiedon murusia heidän vaikeuksistaan ja kuinka he ovat romanttisesti selvinneet kaiksesta jättämättä toisiaan. Mitä jos he vaan ovat niitä tyhjiä kuoria ja oppineet, että kaikki suhteet palavat jossain vaiheessa loppuun. Toiset jää loppuun asti siihen kuihtuneeseen suhteeseen ja toiset lähtevät siitä.

Mä en enää halua kokea uudestaan hylätyksi tulemista. En kestä surua ja sitä toivottomuuden oloa mikä siitä tulee, kun rakastamasi ihminen jättää sinut. En halua enää ottaa riskejä ja toivoa parasta. Minulle riitti ne kaksi kertaa.

Silloin kun olin naimisissa ja pelkkä horroksessa oleva kuori, se oli parempi olotila kuin tämä jatkuva tuskan tunne rinnassa. Nyt vihdoinkin ymmärrän niitä ihmisiä, jotka eivät uskalla enää polttaa näppejään uudelleen. Se vaan sattuu niin helvetin paljon.

Kännypostaus

Tunnen oloni taas yksinäiseksi.

Perjantaina oli treffit. Ehdin jännittää treffejä kaksi viikkoa ja mitä lähempänä päivä oli sitä enemmän aloin murehtia miltä näytän ja pettyykö seuralaiseni nähtyään minut.

En ole kaunotar tai laiha. Mutta tiedän etten ole rumimmasta päästä ja sitä paitsi olen hauska ja ulkoisesti hyvin itsevarma ihminen, joka yleensä vetoaa ihmisiin. Minä olen se ihminen joka hoitaa puhumisen jos toista jännittää liikaa ja olen sosiaalisesti taitava ihminen. Se onkin etunini ja monesti sillä olen onnistunut hurmaamaan ihmiset. Mutta aina se ei riitä.

Perjantaina jännitys kasvoi jo huippuunsa ja olin jo muutamia päiviä miettinyt treffien peruuttamista. En kuitenkaan uskaltanut,kehdannut tai halunnut tehdä sellaista. Eihän  sitä koskaa  voi tietää mikä siellä odottaa sinua.

Treffit menivät mukavasti. Mitään en voi sanoa suuntaan tai toiseen, koska ensitreffit ovat yleensä vain kiusallinen tapahtuma, jossa haastatellaan toisiaan niin kuin olisi työhaastattelussa.
Pidin seuralaisestani. Meillä oli samoja kiinnostuksen kohteita mutta en päässyt pintaa syvemmälle. En saanut hänestä irti millainen hän on luonteeltaan. Face paljasti kuitenkin hänen olevan selkeästi fiksu ja hauska ihminen. Huomasin hänen olevan fiksu jo keskuteltaessa mutta hän kuitenkin pysyi hyvin asiallisena seurassani,  että välillä se sai minut kiusaantuneeksi. Minä kun olen huono pysymään kauan kovin asiallisena vaikka kuinka yrittäisin.
Kun hermostun alan puhua tavallista enemmän ja käteni huitovat yhtä villisti kuin kapellimestarilla. Samoin kyllä käy, kun innostun.  En ymmärrä miten jotkut kykenevät istumaan paikoillaan hillitysti.

Mutta niin kuin jo aiemmin mainitsin, niin pidin seuralaisestani. Toivon, että voisin tutustua häneen paremmin ja tunnustan, että toivon jotain muutakin kuin vain uudestaan tapaamista.
Seuralaiseni sanoi haluavansa myös tavata uudestaan, kun kerroin toivovani näkeväni hänet uudelleen. Ja ehdinkin  jo innostua, että hänkin olisi mahdollisesti kiinnostunut...

Mutta Tinderissä hän oli päivittänyt kuvaustaan. Mikä kertoi hänen etsivän yhä sitä oikeaa. Harmillista...
Ystäviä ei toisaalta ole koskaan liikaa.

Mitä teille tapahtuu, kun eroatte sen hetkisestä kumppanistanne? 

Toki nämä perinteiset masennukset, itkupotkuraivarit tiedetään. Mutta oletteko koskaan huomanneet jotain tiettyä käyttäytymismallia itsestänne, kun olette eronneet suhteesta?

Mitä itsessäni olen huomannut kuluneiden vuosien aikana, että heti kun suhde loppuu en halua jäädä itkemään asiaa yksinäni. Yleensä olen etsinyt nopeasti jonkun korvaavan ihmisen vaikkapa yhdeksi yöksi vierelleni. Olen käynyt paljon ulkona ja yrittänyt vain unohtaa eron tapahtuneen.

Nykyään olen hieman rauhottunut niiltä ajoilta ja en etsi ihan heti uutta yhdenillanjuttua mutta myönnän, että en osaa olla viikonloppuisin yksin. Ahdistun ja huomaan ajattelevani asioita mitä en välitä ajatella. Olen siis ihminen, joka työntää kaiken pahan mielestään pois ja teeskentelen ettei mitään, koskaan ole tapahtunut. 

Eroamiseen on minulla kuulunut myös näkyvää, ulkonäköön liittyviä muutoksia. Olette kaikki kuulleet perinteisen kliseen, että suhteessa repsahtaa mutta sinkkuna on näytettävä hyvältä jotta löytyisi sopiva kumppaniehdokas. Minun tapauksessani tuo pätee kuin naula kantaan! 

Nuorempana se tarkoitti yleensä vaatteita ja tukan leikkaamista/värjäämistä uuteen kuosiin. Mutta pisimmässä suhteessa minä repsahdin sen verran pahasti, että nykyään siitä laihasta tytöstä, joka oli ennen, ei ole enää tietoakaan. 

Voitte arvata mitä muutosta kaipaan elämääni. 

Ulkonäkö on tärkeä sinkkujen maailmassa. 

Se on tullut huomattua jo useasti netin ihmeellisessä maailmassa. 

Otan esimerkin Facebookin HLBT deittiryhmästä:

Joku nainen laittaa ilmoituksen itsestään. Hän on aika tavallisen näköinen. Hieman näyttäisi olevan ylipainoakin tai jopa enemmänkin. Ryhmässä on tapana laittaa tykkäyksiä kuvalle viestien sijasta. Yleensä tälläiset taviksen näköiset saa muutaman peukun kuvalleen.

Sitten tulee joku hottis, joka laittaa kuvansa ryhmään. Oli hän butch tai femme mutta kuitenkin hyvin menevän näköinen. Hyvässä kunnossa, ei liikakiloja. Tykkäyksiä tulee valtavasti ja ihmiset kehuvat avoimesti hottista ja pyytelevät treffeille vaikka sen voisi tehdä yksärilläkin. 

Me tavikset jäädään sitten pitelämään peukkuja pystyssä, että edes yksi laittaisi viestiä. Se on rankkaa taviksille. Eihän nykyään edes sopivaa kumppania tunnu löytyvän ilman deittipalstojen apua. 

Siksi on aika minunkin taas ryhtyä perusteeliseen muodonmuutokseen. Eli laihtua. Olen kuitenkin vetävän näköinen mimmi mutta kukaan ei vaan näe sitä mun läskien alta :D

Aito avioliitto

Tämä on vaikea aihe kaikille.
Olit sitten kumman tahansa leirissä niin jokaisella alkaa nousta savua korvista, eikö vain? 

Päätin kuitenkin perehtyä tänään ihan tosissani hankkeeseen. Ihan vaan, koska tänään moni meistä kävi pussailemassa Aito avioliitto teltan edessä.
Minusta tämä kannanotto oli oikeasti hyvä idea ja itsekin tätä ehdotin eräässä facebook ryhmässä mutta luettuani kommentteja kyseissä ryhmässä ja heidän heterovastaisesta asennoitumisestaan, ettei heterot ole tervetulleita kyseiseen tapahtumaan niin minulta meni siihen maku. Jokainen hetero, joka kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia on vain meidän vähemmistön eduksi ja he mahdollistavat, että moni tasa-arvoa edustavat lait toteutuvat meillä Suomessakin. Yksinkertaisesti meidän äänet eivät riitä yksinään ja me tarvitsemme tukea kaikilta suvaitsevilta heteroilta.
Olenkin siis erittäin pettynyt tämän järjestäjän tempaukseen.

Artikkeli tempauksesta Yleltä

Facebook sivuille

Aito avioliitto-kampanjan teltta ja heidän toiminta on nostanut suurta närää Helsingin keskustassa ja monet ovatkin ilmaisseet hyvinkin kärkkäästi heille mielipiteitään ja jopa tehneet ilkivaltaa.
Parasta on kuitenkin ollut lähellä olleiden liikkeiden kannanotto, ripustamalla sateenkaarilippuja ikkunoihin. Heille nostan hattua!

Hesarin juttu

 Kuva: Antti Kolppo / Yle

MARIA HALKILAHTI / HS

Me toitotamme jatkuvasti, että rakkaus kuuluu kaikille ja jokainen on tasa-arvoinen,
mutta sitten kuitenkin kuulen meidän vähimmistöjen käyttäytyvän yhtä syrjivästi ja epäkunnioittavasti heteroita kohtaa. Tämä asia hävettää minua erityisesti. Miksi me syylistytään heterofobiaan? Eikö me olla opittu mitään historiasta? Me ei olla yhtään sen parempia kuin nämä Aito avioliitto suurisuiset kannattajat. Tunnustan itsekin, että mitä enemmän olen perehtynyt Aito avioliiton keskeisiin periaatteisiin niin minun tekisi mieli mennä heidän luokseen ja käyttäytyä erittäin epäsoveliaalla tavalla. Olen siis vihainen ja minusta heidän sanomansa on äärimmäisen loukkaavaa. Mutta niin meidänkin periaatteet loukkaavat heitä ja synnyttävät varmasti yhtä suurta raivoa ja närää meitä kohtaan. Eikö niin?

Käyttäydymmekö me kuin pikku lapset hiekkalaatikolla?

En kuitenkaan kykene ymmärtämään sukupuolineutraalia avioliitto-lakia vastustavien ihmisten mielipiteitä. Heidän vastaväitteet ovat samaa kiukkupuuska jankkausta, jotka voi kumota hetkessä.

"lapsilla kuuluu olla isä sekä äiti"
" Lapsen oikeus isään ja äitiin"
"vahvistetaan sukupuoli identitettiä lapsille sukupuolirooleilla"
"Edistää ja vahvistaa miehen ja naisen avioliitto"


Nämä ovat Aito avioliitto kampanjan keskeisiä sanomia, jotka nappasin Heurekassa järjestettävässä seminaari videopätkästä. Video on pitkä mutta jos yhtään kiinnostaa niin katsokaa kyseinen video. Minulla ei vaan riittänyt voimat katsoa kyseistä klippiä yhdellä kertaa, vaan joudun ottamaan pausseja. Mitä enemmän tiedän sitä enemmän toivon, että tämä kampanja lentäisi sinne missä aurinko ei paista ikinä!

Lopuksi sanoisin tähän, että minulla ei ole niinkään väliä onnistuuko tasa-arvoinen avioliittolaki koskaan mutta sydämestäni toivon, että adioptiolaki muuttuisi tasa-arvoisemmaksi ja vanhemmuus tunnustettaisiin saman sukupuolen perheissä ilman suuria paperitaisteluja. Myös hedelmöityshoidot saman sukupuolen pareille helpottuisivat.
Olen kahden lapsen ylpeä äiti ja toivon, että heidä ei tarvitsisi koskaan kokea häpeää minun suuntaumiseni takia. Toivon, että muiden heteroperheiden vanhemmat opettaisivat lapsiaan suvaitsemaan kaikkia perhemalleja ja opettavat lapsilleen, että rakastava perhe on tärkeintä. Ei ole väliä kuuluuko perheeseen kaksi äitiä tai isää, tai vain yksi äiti tai isä, tai useampi äiti ja isä apilaperheessä.

Minulla oli vain äiti ja isää ei ollut kuin ensimmäiset seitsemän vuotta maisemissa. Olin kuitenkin rakastettu ja onnellinen lapsi kaikin puolin. Tähän joku varmaan heittäisi väliin, että siksi minusta tuli lesbo, kun äitini kasvatti minut yksin. Niin sanon, että kokeilin elää heteroelämää 10vuotta ja minä olin äärimmäisen onneton ihminen silloin. Kasvoin myös ihan heteroäitini suojissa, erittäin heteropainotteisessa ympäristössä. Näin ensimmäisen lesbon 17 vuotiaana.

Mites sitten nämä lesbot ja homot, jonka heterovanhemmat ovat olleet yhdessä koko heidän lapsuutensa ajan? Aito avioliiton jäsenet kun tuntuvat ajattelevan, että homous ei ole luonnollisesti vaan siihen kasvatetaan vääränlaisessa perheessä.


Minun on vain elettävä vahvassa uskossa, että kaikki asiat järjestyvät meidän eduksemme ja kovasti tilanne näyttääkin siltä. Vastustava vanhempi sukupolvi alkaa olla sukupuuttoon kuolevaa vähemmistöä...

Ikävä

Turussa on käyty ja takana on aivan mieletön ja mahtava viikonloppu! Mahtava porukka ja mielenkiintoiset bileet olivat. Ja haluisinkin kiittää Turun Balettia siitä. Miksi Helsingissä ei ole koskaan tajuttu järjestää BDSM-bileitä Priden yhteyteen?

Mutta bileet ja kaikki on takana ja pitäisi taas asennoitua arkeen. Arki on hyvä asia. Se pitää mielen virkeänä ja antaa tekemistä. Minun arkeeni kuuluu lapset ja koulu. Kaksi asiaa jotka vie tehokkaasti ajatukset juuri siihen mitä on tekemässä. 

Illat on kuitenkin rankkoja. Ilta on yleensä monelle hengähdystauko arkisista asioista. Minulle se on hetki, kun tajua olevani täysin yksin.

Olin aikoinaan hyvä olemaan yksin. Nykyään en siedä näitä omia hetkiä juuri ollenkaan. Tunnen ahdistuvani ja kaipaan ihmistä vierelleni. Tällä hetkellä, ikävöin exääni. En kuitenkaan ikävöi häntä, vaan ikävöin sitä tunnetta mitä sain hänen kanssaan ollessani. Tunne oli mukava ja se tunne, että on joku, vaikka hän ei olisi juuri nyt tässä vierellä. Ikävöin sitä, etten voi laittaa hänelle viestiä, että minulla on ikävä häntä. Ja ikävöin hänen vartaloaan omani vieressä. Ikävöin hänen hiuksiaan, jotka olivat aina naamallani tai suussani. Ikävöin pitkiä suudelmia ja ennen kaikkea ikävöin nukkumista hänen vierellään.

Ehdin tottua kaikkeen tuohon vajaassa vuodessa. Ennen sitä minulla ei ollu pitkään aikaan ketään. Nyt muistin miltä tuntuu olla jonkun kanssa lähekkäin. Ja minulla on ikävä läheisyyttä. Huomaan etsiväni epätoivoisena Tinderistä, Suomi24 tai Qruiserista jota kuta.  Siellä on paljon kauniita ja mielenkiintoisen oloisia naisia mutta tunnen olevani liian ruma heille. Olen läski ja ruma. En kelpaa kellekään tämän näköisenä. Jep, olen päätynyt tähän tunnetilaan. Ja, kyllä! Pillitän samalla kun kirjoitan tätä. Oikein kaunista ja söpöä.

Lisätään tähän vielä tämä biisi päälle:

Hyviä fiiliksiä

Olen kärsinyt  jonkin sortin kesämasennuksesta. Koko kevät/kesä olen ollut alamaissani. Suurimmat syyt ovat olleet seurustelu ja raha-asiat tottakai. 

Vaikka erosta on vajaa kolme viikkoa, tunnen silti, että päivä päivältä alan tuntemaan jonkinlaista iloa elämästäni. Nautin hetkittäin jopa olostani ja tunnen olevani iloinen. Laskurästit on saatu hoidettua ja minulla ei ole enää mitään murehdittavaa, kuin vain koulusta ja sieltä ulos pääsemisestä ajoissa.

On todistettu fakta, että aurinko vaikuttaa positiivisesti myös mielialaan. Koko kesän aikana aurinkoa ei juurikaan ole ollut näkyvissa ja nyt vihdoinkin elokuun lämmin auringonpaiste on piristämässä meidän arkea. Eihän tässä edes kehtaa olla sen takia masentunut :D

Tulevana viikonloppuna on Turussa vielä Pridet ja sinne mekin olemme suuntaamassa.

En malta odottaa!

Olen 19 vuotiaana käynyt Turussa kerran noin kolmen tunnin ajan. Nyt mennään lauantaina ja olemme valinneet kaverin kanssa oikein ihanan hostellihuoneen...Oikeastaan hostellihytin :D

Hostel Borea

Minusta todella liikkis hostelli ja halpakin meidän opiskelijabudjetille. Jää rahaa enemmän juhlimiseen :D

Lähdetään Helsingistä päivällä lauantaina. Kulkueeseen emme ehdi mutta Iltabileissä meidät kyllä varmasti bongaa. Olen jo valmiiksi innoissani ja toivottavasti myös mahdolliset, ns treffitkin tiedossa silloin Turun kaunottaren kanssa ;) 

Ostin vielä tänään oikein hyvänäköisen kauluspaidan Prideihin ja kävin eilen parturissa pistää tukan kuosiin. Olen valmis!

Kuvaa paidastani:

En siis mitenkään voi olla alamaissani enää. Suorastaan olisi vääryys, jos vielä itkisin exäni perään.

Turun Prideissa tavataan!

Lesbon sinkkuelämää in real life

Sinkku elää viikonlopuille. Tulevat viikonloput on sinkuille aina toivoa ja odotusta täynnä. Ja tämä pätee myös minuun. Mutta minun sinkkuviikonloppu poikkeaa hieman heteroiden viikonlopuista.

Heteroilla on kaikki baarit. Menet mihin tahansa baariin niin siellä on tiski täynnä vastakkaista sukupuolta. Se ei tietenkään tarkoita, että lähtisit sieltä kumppani kainalossa pois joka ilta mutta kuvittele nyt esim lesbon iltaa.

Meillä on yksi, painota sanaa YKSI yöklubi, joka on DTM. DTM on sekaklubi, joka on tarkoitettu niin miehille kuin naisillekin. Kaiken tämän lisäksi se on myös heteroystävällinen baari. Minulla ei ole heteroita mitään vastaan, paitsi silloin kun haluan pokata itselleni homobaarissa naisen ja hän sanoo olevansa hetero. 

Heterot kulkevat homojen mukana homobaareihin, mikä on täysin ymmärettävää. Mutta miksi heteropariskunnat tai heterokaveriporukat tukeutuvat meidän apajille. No, se on selvää. He haluavat tulla isketyksi ja jälkeenpäin mennä juosta mukajärkyttyneenä kaverinsa luokse, että häntä juuri yritti pokailla samaa sukupuolta oleva henkilö. Hahaa, hirveän hauskaa ja samalla niiin yökköä!

DTM ei ole vain heteroystävällinen. DTM on ikäystävällinen. Mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että jos olet yli 25 vuotias, olet jo yli-ikäinen paikkaan. DTM on itseasiassa niin ystävällinen, että alaikäiset vielä itseään etsivät tytöt ja pojat saavat käydä siellä väärennetyillä henkkareillaan. 

DTM on suunnattu kaikille mutta sitä ihmettelen, että yhtäkään naisille tarkoitettua baaria ei ole olemassa enää. Miehille sen sijaan niitä löytyy jo muutama ja sen tietää jo heterotkin, Mutta silti DTM tuntuu olevan miespainoitteinen paikka! Eli, naisella on noin 2% mahdollisuus löytää itselleen nainen, homojen, heteroiden ja alaikäisten seasta. Paitsi jos olet alle 25v niin sinun mahdollisuudet kasvavat jo 60%

Mihin te siis yli 25v lesbonaiset olette kadonneet? Ollaanko me tosiaan niin uhanalaista lajia?

Tinder sanoo toista. Me ei tosiaan olla kovinkaan sukupuuttoon kuolleita vielä. Teitä on paljon ja te olette kaikki Tinderissä??!! 

Missä vaiheessa Tinderistä ja kaikista muista treffipalstoista on tullut ainoa tapa löytää kumppani?  

Sokkotreffit ovat hyvin raskaita ja vaativat paljon. Todistin sen jo kahdessa edellisessä tekstissäni.

Ymmärrän toki, että baarissa käyminen on juuri tuota ylläolevaa tekstiä ja sen takia minäkin olen vain antanut periksi ja sängyssä makoillen swipetän oikealle ja vasemalle. 

Sitten kun saan matchin niin en sano mitään ja odotan, että toinen sanoisi jotain. Vaikkapa "Moi"

Ja, samaa tekee se toinenkin, eli odottaa toisen sanovan jotain. 

Lopuksi kuolet ikuisenasinkkuna!

Part 2. Sinkkuelämää in real life

Aloitan eilisen lopusta. Oikeastaan, kun sinä luet tämän niin siitä on jo ehkä viikko tai enemmänkin. Riippuu koska eksyt blogiini.

Minulle tämä on eilisistä. Tai jos tarkkoja ollaan niin se tapahtui tänään varhain aamulla.

Kello oli noi 04.10, kun lähdin kävelemään hämeentietä Tampereen rautatieasemalle. Baarit on juuri suljettu ja viimeisiä asiakkaita vielä yritetään potkia pihalle epätoivon vimmalla. 

Minun "treffit" olivat ohi ja minulle jäi käteen vain kana ranskalaisilla styroksilaatikkoon pakattuna ja jonkinlainen vitutuksen ja luovutksen välinen epätoivontunne. 

Vastaan hoipertelee kaiken näköisiä ja kokoisia ihmisiä. Osa kova äänisiä ja osa makoilee hämeentien varrella pahoinvoivan näköisinä.  Yksi tyttö huutaa raivoissaan ja itku kurkussa kaverilleen jotain ja nuori kundi yrittää rahoitella häntä. Edempänä nainen roikkuu miehen kaulassa ja itkee epätoivoisen kuuloista itkua, aivan kuin joku olisi kuollut. Tai ehkä hän nauroikin. En ole ihan varma. Syvä tuskanitku kuulostaa minulla ainakin joskus siltä, että nauraisin hieman vinksahtanutta naurua. Ja sitten nämä viime hetken onnistuneita baaripokauksia jatketaan vielä baarin ulkopuolella. Ne näyttävät yleensä siltä, että toinen yrittää imeä toisen aivot ulos suun kautta. Ei kovin kaunista katsottavaa. Ja, sitten on näitä epäonnisia, jotka tallustelevat takaisin yksin kotiinsa ja ehkä kädessään ne kana ranskalaisilla kebabravintolasta.

Tämä on meininki on täysin perusnäkymää myös Helsingin kaduilla. Tampereelle ne vaan nyt näyttää sattuvan kaikki samalle tielle.

Pääsen puoli viideltä menevään junaan istumaan ja yritän syödä hiljaa rankalaisiani kanalla. Mutta niin hiljaisessa vaunussa se ei onnistu. Saan vain väsyneiltä ärtyneitä katseita. Tunnen ne niskassani vaikka en näe heitä. Syön kuitenkin hieman, koska olin syönyt viimeksi vuorokausi sitten. En uskaltanut syödä paljoakaan ja laitoin loput ruoat penkin alle. Koskaan ei ole ruoan purskelu kuulostanut niin äänekkäältä kuin silloin. 

Syötyäni ja junan lähtiessä liikeelle minulla oli aikaa käydä läpi tahtunutta iltaa YO-talolla. Ilta oli pettymys. En odottanut mitään suuria illalta ja deitistäni. Tai lähinnä deitistäni. Mutta toivoin kyllä jotain säpinää. Tarvitsen säpinää, että minun ei tarvitsisi miettiä exääni jatkuvasti. Toisin kuitenkin kävi.

Päästyämme YO-talolle deittini on jo ehtinyt humalatilaan ja nuoleskeli kaverinsa kanssa kiihkeenä. Minä jäin yksin. Minua ei haitannut nuoleskelu kaverin kanssa, koska hän ei tosiaan ollut minun tyyppiäni. Mikä minua häiritsi, että minut jätettiin täysin yksin ja se, että seuralaiseni olivat huomattavasti enemmän humalassa kuin minä. 

Huomasin istuvani lavan reunalla ja katselevani yksinäni tanssivia ihmisiä. Aluksi suurinosa tanssioista olivat vielä selkeästi kavereiden kanssa tanssimassa ja samalla vilkuilivat vaivihkaa sopivaa kumppania itselleen.  Tunteja myöhemmin onnekkaat sinkut olivat jo alkaneet pariutumaan, toiset olivat jo valmiiksi tulleet pareina paikalle ja onnettomat joivat juomiaan nopeampaan tahtiin ja tanssi alkoi muuttua jo epätoivoisemmaksi ja naurettavaksi ketkutukseksi.  Tai sitten he sammuivat vessankoppiin oksennettuaan eka.

Sitten tulee se illan viimeinen hidas. 

Minusta illan viimeiset hitaat ovat pahin keksintö ikinä. Ne onnekkaat joilla on se pari, voivat halailla toisiaan ja vaappua toisissaan kiinni umpionnellisina ja humalaisina. Toiset ( eli mukaanlukien minä) katselimme eksyneinä ja yksinäisinä tanssilattiaa, jossa nuo onnekkaat vaappuivat. Ja sitten minulle tuli ikävä exääni. Mekin nimittäin vaapuimme illan vikoissa hitaissa ja pussailtiin toisiamme minkä kerettiin sen hetkisessä promilleissa.

Viimeisen hitaiden idea on saada sinkut tuntemaan olevansa maailman hyljeksitymmiksi ihmisiksi koskaan ja kaiken lisäksi epäonnistuneina löytämään itselleen edes illan vikaille tansseille paria itselleen.  Sen takia haluisin lähettää koko Suomen tiskijukille sellaiset terveiset, että ÄLÄ paskenna meidän sinkkujen oloa vielä entisestään. Soittakaa joku erittäin Urpo ja iloinen biisi sinne loppuun. Vaikka JOS SUL LYSTI ON. Taattu menestys! Ihmiset ovat jo niin promilleissa, että kaikki osallistuisivat tanssiin ja kukaan ei jäisi yksin.

Illan vikat hitaat on niin so 90´s juttu. Eli, jospa yritettäisiin päästä tälle vuosituhannelle. 

Mutta lopputulos oli sitten treffeilleni, että minulla oli kamalan ikävä exääni ja kaipasin häntä niin kovasti vierelleni. Minulla ei ollut ketään kaveria tai ystävää, joka olisi voinut saada käännettyä ajatukseni muualle. Olin yksinäinen vieraassa kaupungissa. Halusin vain päästä kotiin nukkumaan.

Klo 8 aamulla pääsinkin oman peiton alle. Minusta ja sängystäni on tullut viimeaikoina erittäin läheisiä. 

Luku 1. Sinkkuelämää in real life

En aloita alusta. Aloitan eilisestä.

Eilen nimittäin menin treffeille ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Erosin tyttöystävästäni kaksi viikkoa sitten. Onhan se treffailu jossain vaiheessa aloitettava! Niin miksi ei jo sitten nyt?

Olen rehellinen. En ole vielä toipunut erosta. En tietenkään! Kaksi viikkoa vasta ja me kuitenkin seukattiin vajaa vuosi! Kyllä se vaatii ainakin kuukauden toipumisen ja ainakin yhden laastarisuhteen.

Etsin nyt sitten sitä laastarisuhdetta, että voisin jo päästä tästä jatkuvasta ahidistusmaximusolosta pois. Kyllä te sen tunteen tiedätte. Yllättäen kaikki asiast eron jälkeen muistuttaa sinua exästäsi, joka juuri jätti sinut. Jopa homejuusto jääkaapissa saa kaipaamaan exääsi, koska kerran teitte yhdessä ruokaa ja siihen kuului homejuustoa. Kaikki ällöttävät, vastarakastuneet pariskunnat saavat sinut tutemaan olosi maailman yksinäisemmäksi ihmiseksi. Niin kävi eilen minulle.

Menin siis eilen treffeille. Oikeastaan me emme puhuneet missään vaiheessa treffeistä mutta tottakai se oli sitä! Ei kukaan vain Suomi24 bongaa ihmisiä vain kavereita etsimässä. EI KUKAAN! Jos hänen kanssaan chattaillaan vajaa viikon verran naamakirjassa ja sen jälkeen sovitaan, että nähdään ja se vaatii kahden tunnin junamatkan. Silloin ne on treffit!

Lähdin eilen junalla Helsingistä Tampereelle. Leimarit YO-talolla oli oiva syys mennä katsastamaan mahdollista tyttöystävä kanditaattia, eiku kantidaattia :D

Takana oli rankka perjantai-ilta paikallisessa karaokebaarissa ja vähäiset yöunet. Virkeenä ja erittäin freshinä siis treffeille. Mutta se kuuluu asiaan, onpahan sitten ensihätään jotain puhuttavaa.

Olin luonnollisesti erittäin hermostunut, kun astuin junasta ulos. Toivoin että junassa olisi ollut jossain iso kokovartalopeili mistä olisin voinut tsekata vielä viimeisen kerran sen vaatetuksen mikä oli vielä ollut kotona hyvä idea, mutta ei sitten enää niin hyvä, kun mitään ei ole enää tehtävissä.

Eli, ehkäpä se oli ihan hyvä ettei sitä peiliä ollut lähettyvillä.

Näin jo hänet istumassa kauempana ja sen aikana molemmat oltiin kuin ei oltaisi vielä huomattu toisiamme ja sillä ostimme lisää aikaa koota itsemme mahdollisimman cooleiksi.  Ensitapaamisen ensimmäiset sekunnit kuuluvat ehdottomasti TOP 1 kiusallisimmista tilanteista. Koska olet luultavasti: 

A) Olet jutellut netissä ihmisen kanssa sieluntuskistasi, jota et edes tunne oikeasti

B) Olette harrasteneet pientä flirttiä netin välityksellä

C) Ehkäpä jo lähetelleet romattisia hymiöitä kuten :-* ja  <3

D) Tai ehkäpä jo valitelleet kuinka kovasti ikävöitte toisianne ja miten toivoisitte olevanne toistenne sylissä

Ja

E) Vannotte ikuista rakkautta toisillenne whatsapp-sovelluksen kautta joka ilta ennen nukkumaan menoa

Minä pääsin vain B kohtaan tai oikeastaan deittini pääsi. Minä olin vielä Aassa. 

Siksipä ensitapaamisen ensimmäiset sekunnit ovat kaikkein tukalimpia ja kiusallisimpia. 

Kättelenkö?

Halaanko?

Vai hyppäänkö suoraan kaulaan ja teen heti ekan fritsun kaulaan?

Minä en tehnyt mitään noista kolmesta. Otin röökin vain coolisti huulilleni ja istahdin vierelle, sitten kuvailin tarkasti miten kaamee kapula mulla on. 

Mutta ihan oikeasti!? Kättely on liian outoa sen jälkeen, kun on jo jutellut ties mistä netin kautta. Ja halaaminen riippuu taas hieman, mutta on minusta tähän Suomalaiseen kulttuuriin vielä liian tungettelevalta ensitapaamiseen. Siksipä minä olen päättänyt vain moikata ja jatkaa keskustelua siitä mihin jäätiin chatissä.

TOP2 ensitapaamisen kiusallisimpia hetkiä on sitten se alkukeskustelu vaikkapa baarissa. Ensimmäiset typerät korulauseet on käyty läpi ainakin kahteen kertaan ja sen jälkeen iskee kiusallinen hiljaisuus, koska kumpikaan ei enää tiedä mitä sanoa. Lopuksi turvaudut siihen kaikkein kliseisempään asiaan, SÄÄ! "Onpas ulkona todella hiostava ja kuumaa. Onkohan sitä tulossa ukkosta?"

"Joo, niin onkin. Säätiedotuksessa kyllä luvattiin sadetta illalle"

Sen jälkeen turvaudut vessaan ja kolmanneksi tupakkaan. Mikä on siinä vaiheessa suuri onni olla tupakoitsia! Tupakka pelastaa niin monissa asioissa. 

Noloa on jo siinä vaiheessa, kun kumpikin kaivaa kännykät esille ja alkaa tsekkailemaan facen seinää muiden tekemisistä, eikä oikeastaan edes rekisteröi sieltä mitään. Sitä on vaan pakko saada jotenkin aikaa ja yrittää kestää sitä kiusallista hiljaisuutta, kun ei ole mitään sanottavaa. Aivot sauhuaa vain tyhjää.

Tämä tilanne ei ikinä vaan muutu. Olit minkä ikäinen tahansa ja teitpä asian miten usein tahansa, niin nämä tilanteen joutuu läpikäymään jokaisen kanssa.

Loppuvaihe eteneekin sitten menestykseen, keskinkertaiseen tai täysfloppiin.

Minun treffini oli jotakuinkin täysfloppi.