Pää edellä kohti uusia haasteita.

Joskus vajaa parikymppisenä tyttönä minulla oli eräänlainen vaihe elämässäni. Halusin pitää hauskaa, käydä tyttöjen kanssa jatkuvasti ulkona. Mutta siihen kuului valtava määrä irtosuhteita. Olen nauttinut aina huomion saamisesta mutta valitettavasti en osannut lopettaa ajoissa ja löysinkin itseni lähes aina jonkun viereltä. Niistä suhteista ei koskaan synytynyt mitään hienoa vaan aamut olivat noloja ja kiusallisia. Moni ehkä tietää tämän omasta kokemuksestakin. Meillä kaikilla on varmasti ollut niitä jonkin verran, etenkin nuorena.

Minulla vaan saattui olemaan yhden vuoden sisällä lähes sata yhdenillan juttua. Joo, jouduin kerran laskemaan tämän lukumäärän ja se oli pieni järkytys minullekin. En vain osannut koskaan lopettaa ajoissa.

Elettyäni parisuhteessa ex-mieheni kanssa, elin hyvin rauhallista kotielämää perheen äitinä. Seitsemän vuotta kestäneessä avioliitossani oli kaikki päällisin puolin hyvin. Pyhitin elämäni täysin siihen rooliin.Olin ahtiivinen kirjoittaja keskustelupalstalla ja en juurikaan koskaan käynyt missään ulkona. Joskus harvoin saatoin päästä viettämään iltaa mieheni ystävien kanssa. Omia ystäviä minulla ei juurikaan enää ollut. Olin äärimmäisen ahdistunut, olin yhtä ahdistunut kuin silloin 19-vuotiaana joka iltaisten yhdenillanjuttujeni kanssa. En osannut lopettaa tätäkään suhdetta ajoissa. Mä olen kuin pieni pyörivä kivi, joka synnyttää takananaa tappavan kivivyöryn.

Mitä se on sitten minulla tänäpäivänä, sen jälkeen kun olen tullut kaapista ulos ja elän taas sinkkuelämää?

Aluksi sinkkuelämäni meni siihen, että kävin jatkuvasti treffeille. Pyrin raivonvallassa löytämään itselleni uuden seurustelukumppanin. En siis juurikaan keskittynyt mihinkään muuhun. Aika kului treffipalstoilla. Löydettyäni seurustelukumppanin, halusin palavasti kaiken etenevän happy endingiin asti. Olen elänyt lähes koko aikuiselämäni jonkun kanssa, niin yksin olemisen ajatus oli erittäin pelottavaa. Vaikka hoin kaikille etten enää ikinä halua muuttaa jonkun kanssa yhteen. Mutta mitäs kävikään heti kun löysin mahdollisen kumppanin? Olin jo perustamassa uusioperhettä mielessäni. Luojan kiitos, että tämä homma ei edennyt niin pitkälle.
Mä siis pusken pää edellä seiniin vieläkin tähän päivään asti. Menen ääripäistä ääripäihin. Tosin muutosta on tullut. Olen vihdoinkin tiedostanut tämän ongelman itsessäni ja olen päässyt itseni kanssa jonkinlaiseen kompromissiin hyväksymällä omat puutteni. Olen oppinut nauttimaan aidosti omasta yksinolostani, vaikka vieläkin pieniä kivivyöryjä saattaa tulla perässäni.

Olen lähes kolmekymppisenä vihdoinkin oppinut pitämään hauskaa, mutta olen myös oppinut jarruttamaan. Herään aamuisin sängystäni yksin, darraisena ja ilman niitä irtosuhteita. Ja yksin herääminen ei edes harmita. Muistelen viikonloppuiltojani hymyssä suin ja olen vain tyytyväinen että saan olla krapulla omassa rauhassani.
 Saatan tosin pussailla tuntemattomia naisia aina kun siihen annetaan mahdollisuus, mutta en enää ole perustamassa heidän kanssaan jo mielessäni perhettä. Tosin tuota pussailun määrää voisi ehkä rajoittaa myös edes yhteen henkilöön saman illan aikana, mutta kukaan ei voi olla täydellinen :D

Mukavaa kevättä kaikille ja olkaa kitisti!

Pohdintoja

Pitäisi kertoa ehkä pitkästä aikaa kuulumisia ja siitä, että missä tänäpäivänä mennään.

Olen sinkku ( taas ) ja nautin elämästäni täysin rinnoin. Edellinen eroaminen mahtavasta ihmisestä oli kolaus mutta onneksi suhde ei kerennyt mennä kovin vakavaksi. Toipumisprosessi on ollut yllättävän nopea ja helppo. Vaikka toki tätä eroa prosessoin vielä ja olen harmissani yhä, mutta en ole menettänyt elämänhaluani niin kuin tuossa reilu puolisen vuotta sitten ;) Päinvastoin, tämä ero sai aikaiseksi jonkinlaisen henkisen prosessin!

Joulukuussa aloin olla toiveikas elämäni kulkusuunnasta. Aloin nähdä tätä vuotta 2016 jonkinlaisena uutena alkuna ihan kaikkeen. Ja sitä se tosiaan on ollut. Vuosi oli alkanut erinomaisesti ja rakkauselämässäkin meni sen parisen kuukautta ihanasti. Oikeastaan tämä nopea suhde ja etenkin eroaminen sai minut tajuamaan jotain itsestäni ja jotain tästä yhteiskunnan odotuksista. 

Meiltä odotetaan jo heti syntyeässään, että saadaan ihana elämä ja onnellinen elämä. Onnellisuus määritellään yleensä sillä, että löytää sen oikean, hyvä työpaikka, raha, oma talo, perheenlisäystä, lemmikki ja lapsenlapset jossain vaiheessa. Rakkaus on kuitenkin se mitä me ihmiset jahdataan lähes pakonomaisesti. Täytyy olla SE OIKEA että voi olla onnellinen. Yksin et ole mitään. Sen todistaa miljoonat rakkautta ylistävät laulut, kirjat ja elokuvat. Rakkaudella tienataan miljoonia ystävänpäivänä ja ties millä muilla jutuilla.

Miten tämän kaiken rakkaustulvan alla voi edes olla onnellinen yksin? Riittää jo kun avaat radion ja siellä soi joku nyyhky erobiisi tai luritteleva rakkausbiisi täydellselle ihmisille. 

Olen kuunnellut tyttökavereiden itkua baarissa jonkun toisen takia tai että on yksin." En ole mikään ilman toista" Tuota lausetta käytetään aika usein, vähän eri muodoissa tosin. Mutta oikeasti?? Onko asia todellakin näin? Eikö ihminen ole yksinään yhtään mikään?  Olet sinkku ja etsit pakonomaisesti koko sinkkuaikanasi vain uutta kumppania. Eikö niin? Olenko oikeassa?  Tai edes jotain säätöä joka viikonlopulle tai jokaiselle päivälle. Me halutaan vain niin paljon rakkautta edes jossain muodossa. 

Sen todistavat myös miljoonat treffipalstat jotka tekevät sillä aika tuottoisaa bisnestä.

Mitä sitten kun vihdoinkin löydät sen ihanan ja mahtavan ja sen ainoa oikean kumppanin?

Todennäköisesti siinä käy näin:

• Hullua rakastumista max 2v ( sisältää pakonomaisen halun olla toisessa kiinni 24/7 ja harrastaa villiä seksiä)
• Muutetaan yhteen ( tämä yleensä tapahtuu tässä rakastumisen vaiheessa)
• kihlaus 
• Naimisiin meno
• lapsi ( yleensä kihlaus, naimsiin meno ja lapsi tulee siinä kun suhdetta on kestänyt sen alle 4 vuotta)
• Yhteisen talon ostamien ja laina
• Mahdollinen lemmikki ( allergiset ottavata allergiavapaan rotukoiran tmv )

Kun olet tehnyt kaikki nämä hyvin perinteiset parisuhderituaalit ja hankit vielä sen koiran ja mangustin. Mutta sitten kun kaikki tavoitteet on saavutettu, niin mitäs sitten? Noh, sitten pitäisi vain nauttia kaikesta mitä on saavuttanut. Mutta osaatko nauttia? Missä vaiheessa kumppanista on tullutkin niin ärsyttävä nalkuttaja? Missä romanttisuus? Miksi se on vaan töissä tai muualla? Seksiäkään ei ole ollut viimeiseen kolmeen kuukauteen. Huomaat pian kumppanissa olevan paljon ärsyttäviä piirteitä ja jossain vaiheessa homma vaan laukeaa siihen lopulliseen eroon. "Koska ollaan vaan kasvettu erillemme"

Huomaat olevasti taas yksin ja olet omasta mielestäsi luuseri sen takia. Ihminen jota kukaan ei rakasta ja kukaan ei halua. Todennäköisesti myös turvonnut edellisestä suhteesta, että sinkkuelämässä sinulla ei ole juuri mitään markkina-arvoa enää...Ja nuo lapsetkin vähän haittaa tuota uuden rakkauden löytämistä.

Noh, löydät taas sen mahtavan ja yli-ihanan kumppani ja saatat käydä kaiken taas uusiksi. Monet ovat jopa tehneet samat rituaalit monen ihmisen kanssa.  Mutta pelko yksin jäämisestä on jotain sanoin kuvaamatonta. Eihän elämää ole silloin edes. Sinun elämäntarkoitus ( niin kuin kaikkien muidenkin elämäntarkoitus) on löytää Se Oikea. 

Kuulun ( Tai ehkä kuuluin) tähän kastiin. Vaikka ylläoleva teksti saattaa tuntua jopa liiotellulta niin monen elämä on juurikin tuota. Pakko löytää joku. Ja jos alat jo lähetyä tiettyä ikää, niin paniikki yltyy ja yksinäisyyden kyynleitä vuodatetaan litrottain. 

Miksi kirjoitin tämän romaanin teille? On luonnollista haluta tulla rakastetuksi ja välitetyksi. Se on meidän ihmisluonne. Mutta onko se rakkaudenhalu mennyt jossain määrin överiksi? Eikö ihminen voi oikeasti olla onnellinen yksinkin? Ehkä parisuhteet voisivat olla myös onnistuneempia ja onnellisempia kun  on oppinut ensiksi rakastamaan itseään ? 

Minä päätin vihdoinkin että tutustun itseeni kunnolla. Ja ehkä jopa rakastutaan ja lopuksi meistä tulee rakkaitta ystäviä jonakin päivänä. Haluan oppia nauttimaan omasta elämästäni yksin, ilman sitä pakottavaa tarvettaa löytää jonkun "täydentämään minua". Kukaan muu ei voi täydentää minua paitsi minä itse. 

Haluan tutustua ihmisiin ilman paineita, että tuleeko hänestä minun elämänkumppani, haluan nähdä maailmaa, haluan tehdä tulevaisuuden suunnitelmia ja haluan osata tehdä tämän kaiken istsekseni.

Ja haluan pitää baareissa hauskaa, eikä mennä itkien kotiin koska en taaskaan löytänyt sieltä ketään. 

Haluan olla onnellinen yksinkin.

Toivottavasti tästä tekstissä oli jotain tolkkua teillekin. 

Mukavaa kesän odotusta kaikille ihanille!

Rakastakaa itseänne :)

Hei taas!

Hei, pitkästä aikaa kaikille! Piilotin jossain vaiheessa blogini koska ujous iski. 

En ole tottunut kirjoittamaan blogia elämäni henkilkohtaisista asioista. Ja sen takia jossain vaiheessa iski kamala paniikki siitä, että olen liian tunnistettava. Valitettavasti nämä sateenkaaripiirit ovat hyvin pienet ja tuntuu että kaikki tietää ja tuntee toisensa jollain tasolla. 

Päätin sitten sulkea blogini hetkeksi ja miettiä miten jatkan blogiani. Palava halu on kuitenkin pitää blogia ja tästä aiheesta, eli elämästäni ja omista mielenkiinnon kohteista.  Mutta jouduin kuitenkin poistamaan osan julkaistuja tekstejäni. 

Blogini saattaa alkaa painottua enemmän kulttuuriin, kirjallisuuteen ja muutenkin homopainotteisiin tapahtumiin. Toki saatte myös lukea mun surkeaakin surkeammasta rakkauselämästäni jatkossakin vaikka pientä varovaisuutta sen suhteen tulee olemaan. Toivon sydämestäni että lukioita tarttuu tässä matkan varrella mukaan ja blogi myös alkaa löytämään sopivan suunnan itselleen. 

Mukavaa alkanutta kevättä ja auringon paistetta kaikille!

Olkaa kiltisti :)

Valmis!

Kolme ja puoli vuotta on mennyt maailman nopeiten ja toisaalta taas todella hitaasti. Mutta huomenna 18.12,2015 lausun lähihoitajan lupauksen! 

Huomenna on siis minun valmistujaiset. Se on aika mieletön fiilis. Mä olen alottanut kouluja ja tehnyt kaikkea mutta jättänyt myös kaiken puolilleen. En ole jaksanut keskittyä mihinkään tarpeeksi pitkään. Nyt olen vihdoinkin opiskellut itselleni ensimmäisen ammatin ( mutta ei suinkaan viimeisen). 

Tänään koululla oli kenraaliharjoitukset ja olo oli jatkuvasti epätodellinen. Siitä on viikko kun kävin viimeistä kertaa näyttöarvioinnissa ja sen jälkeen olen vain haahuillut.  Mitä mä tekisin nyt elämäni kanssa? Pitääkö mun mennä oikeasti nyt töihin? Onks pakko? Miten mä jaksan mennä opiskelemaan vielä lisää?

Elämäni on muuttunut aivan valtavasti kolmessa ja puolessa vuodessa. Sen verran olen käynyt koulua. Aloitin koulun 2012 syksyllä 25 vuotiaana. Olin jonkun vaimo ja kahden pojan äiti. Minulla oli pitkä tukka ja olin epämukavissa vaatteissa yrittäessä näyttää edes kohtuu naiselliselta ainakin koulussa. 

Olin myös luokkani vanhempia oppilaita ( nuorisoaste) ja muut olivat aikalailla juuri yläasteen lopettaneita. 

Olin jo siinä vaiheessa täysin kyllästynyt avioliittoni ja elämääni ylipäätään. Olin välillä käynyt täysin pohjamudissa henkisesti ja yrittänyt erota miehestä jo useampia kertoja. Koulu pelasti minut ankealta arjelta. 

Tutustuin luokassani yhteen tyttöön, joka oli ikäiseni ja meistä tuli hyvin nopeasti parhaita ystäviä. Yhtäkkiä minulle muodostui sosiaalinen elämä, mitä mulla ei ole ollut pitkään aikaan. Tunsin pitkästä aikaan taas eläväni. Olin olemassa ja pääsin ulos viihteelle viikonloppuisin, mitä en ennen tehnyt käytännössä koskaan. Olin vain lasten kanssa kotona. 

Mutta sitä mukaan, kun aloin tuntea eläväni taas, niin sitä mukaan avioliitto meni päivä päivältä huonommaksi. Pian en enää viihtynyt kotona laisinkaan. Pyrin jatkuvasti pääsemään jonnekin ulos. Lenkille, kavereita tapaamaan, baariin...

Toisena vuonna pakoilin kotia niin hyvin kuin kykenin. Tutustuin myös teiniaikaiseen ihastukseeni myös silloin. 

Silloin aloin tajuta myös oman kaipaukseni naisiin. Taivaan portit avautuivat ( tai sulkeutuivat, jos joltain toiselta kysyy) ja silloin myös hyvin pian päätin vihdoinkin erota miehestäni.  

Ei mennyt kauaankaan kun tutustuin nykyiseen exääni ja kolmas vuosi koulua alkoi uusien ihmisten kanssa ja uuden minäni kanssa. Sain olla ylpeä lesbo. 

Eli, paljon on koettu kolmen ja puolen vuoden aikana. On ollut avioeroa ja eroa ensirakkaudesta. Mutta olen samalla kasvanut valtavasti ihmisenä ja löytänyt itseni uudella tavalla. Molemmat erot oli käytävä läpi, jotta voisin olla nyt mikä olen tänään. Huomenna valmistujaisten jälkeen aloittaa aivan uuden etapin elämässäni. Ja odotan uteliaana mitä tuleva vuosi heittää minulle eteen.

________________________________

Uusi vuosi muuten otetaan vastaan Kaisaniemen ravintolassa Naistenbileissä!  Jos sinulta puuttuu lippu niin minulta voit ostaa yhden ;) Laita viestiä jos kiinnostuit. 

Hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille. Tämä teksti jääkööt viimeiseksi tälle vuodelle.

Pieni kysely

Blogissani ei ole (vielä) paljon liikennettä mutta ilmeisesti täällä käy jokunen ihminen lukemassa tekstejäni. Siksipä kysyn teiltä muutaman kysymyksen.

Harmittaako teitä kuvien puute? 

Haittaako että en paljasta kasvojani? 

Olen aikoinaan laittanut paljon kuvia itsestäni ja muusta blogeihini. Mutta en ole koskaan kirjoittanut kovin henkilökohtaisia blogeja. Tämä on ensimmäinen blogi jossa käsittelen aika avoimesti omia tunteitani ja se hieman pelottaa. 

Jos joku tutuistani eksyy blogiini, niin varmasti hän tunnistaa minut ilman kuviakin mutta lesbopiirit ovat pienet. Joku tuntematon lepakko on lukemassa tekstejäni ja sen jälkeen törmäys Helsingin kaduilla/bileissä/tapahtumissa. Se tuntuu kovin pelottavalta ja tuntisin oloni aika alastomaksi. 

Suomen pienuus on tullut erittäin tutuksi. Etenkin kaapista ulos tulon jälkeen. Törmäys omaan exään on käytännössä väjäämätön kohtalo, koska meillä ei ole paljoakaan paikkoja mennä missä olisi meidän kaltaisia. Eli, jos takana on tuore ero ja et halua nähdä exääsi uuden kanssa...Noh, tajuatte tilanteen.

Mutta voin kyllä yrittää lisätä kuvien määrää, jos te sitä toivotte. En tosin kasvokuviani. Tuo pieni profiilikuva on aina kuva minkä saatte nähdä :) 

Lesbon kirjahylly

Mä olen kova lukemaan. Etenkin fantasia ja dystopia- genret iskee tähän osoitteeseen. Sitten on vaan perus romantiikka ja chick littiä. Yleensä kahta viimeiseksi mainittuja tulee luettua romaantikan nälkään ja ne on helppo ja nopea lukuisia. Mutta viime aikoina ( viimeiset 2v) kirjat eivät oikein ole iskeneet. 

Mä tykkään romantiikasta, oli se sitten hetero- tai homoromantiikkaa. Mutta ehkä tuo heteroromanttisuus on alkanut kuitenkin tökkimään. Tarina voi olla hyvä mutta huomaan aloittavani silmien pyörittelyn ja syvät huokailut siinä kohtaan kun poika ja tyttö rakastuu. En kykene samaistumaan tarinan henkilöihin. Saman olen huomannut jo elokuvissa ja sarjoissa mutta se ei haittaa yhtä paljon kuin kirjoissa. Kirjat menee paljon henkilökohtaisemmalle tasolle kuin Tv-ohjelmat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. 

Olen nyt päättänyt päivittää kirjahyllyni ja hankkia ( kahmia) kaikki mahdolliset homokirjat mitkä saan käsiini itselleni. Tietysti siinä fyysisessä muodossa. Tämä tietysti tulee olemaan hankalaa, koska  LGBT-kirjallisuus on lähes olematon genre kirjakaupoissa. Jostain saattaa vahingossa löytyä jotain kirjoja mutta yleensä ne joutuu tilaamaan netin kautta. Ja mä vihaan netin kautta tilaamista. 

Mutta tässä on nyt kirjalistani ja te saattee ottaa listan myös itsellenne talteen, jos haluatte. Sitä mukaan kun saan kirjoja luettua niin kerron sitten täälläkin mitä pidin kirjasta ;)

• Salla Simukka- Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi ( tämä löytyykin jo multa)
• Sarah Waters - Yövartio, Parempaa väkeä, Tipping the Velvet, Affinity
• Vigdis Grimsdottir - Z, rakkaustarina
• Jonas Kardell - Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin-sarja ( ekan osan sain lahjaksi joskus)
• Sofi Oksanen - Baby Jane
• Juhana Petterson - Sokerisamurai
• Marja Björk - Poika ( joskus lainattu kirjastosta ja luettu )
• Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu
• Violette Leduc - Therese ja Isabelle

Nämä nyt toistaiseksi kiinnostavat eniten itseäni. Oli monta muutakin kirjaa mutta haluan kirojen käsittelevän lesboista. Toki jotkut kirjat, jotka käsittelevät homoja kiinnostavat jonkin verran. 

Jos itsellesi tuli mieleen jotain kirjoja mitä en ole tässä listalla mainittu, niin kerro ihmeessä! Kirjat saavat olla myös englannin kielisiä mutta mieluiten kuitenkin käännetty suomen kielelle. Ne on yleensä helpompi löytää Suomesta, eikä tarvitse mennä tilailemaan Amazonista.

Parisuhdekriisejä ja kaikkee muuta

Olen ollut kohta 4kk sinkkuna. Ja alan vihdoinkin arvostaa sinkkuuttani. Etenkin sen jälkeen, kun lauantaina sain olla todistamassa kun pöydällinen aikuisia ihmisiä tappelevat ja itkevät samaa aikaa jonkun poika/tyttöystävän takia. Tilanteen viimeisteli kun minulle käytännössä tutematon puolituttu alkoi avautua myöskin parisuhteestaan Facen kautta. 

Siinä tilanteessa aloin miettimään ( tiedän, tiedän! Exälläni piti olla porttari blogiini) exääni ja meidän suhdetta. Erottuamme muistin jostain syystä vain ne kivat jutut. Takaraivossa jossain oli hämärä muistikuva ettei meillä todellakaan mennyt hyvin. 

Mieleen tuli kaikki omat itkut, loukkaantumiset ja tappelut exän kanssa. Suurinosa ajasta olin vain erittäin surullinen ja valitin kavereilleni jatkuvasti siitä miten paskamulkkukakkapää hän on. 

Kaikki nuo olin autuaasti unohtanut, mutta sen pöydän ääressä muistin mitä se seurustelu todellisuudessa oli ollut. Joo, onhan se ihanaa, että on joku vierellä. Mutta en todellakaan ikävöi tuota mitä näin; Raivoa toista kohtaan, kun toinen ei ymmärrä, litsaria poskelle ja paikalta pois ryntäämistä, itkua jonkun tollon takia, mustasukkaisuutta jne jne. Pienistä asioista tuleekin isoja asioita.  Toisen tunteet, reaktiot ja sanat ovat ihan vääriä ja kumpikaan ei suostu ymmärtämään toisiaan, vaan tapellaan tappiin asti kumpi on oikeassa. 

Koulussa luokkakaverini kertoi aamulla miten hän henkisesti poikki suhteen takia. Riita oli syntynyt siitä, että toisella on paha yskä ja hän ei saa nukuttua öisin sen takia. Toinen menee sohvalle nukkumaan ja molemmat ovat loukkaantuneita ja vihaisia. Kuulostaako naurettavalta syyltä tapella? Niin minustakin! Mutta silloin kun vielä olin poikien isän kanssa yhdessä, niin me tapeltiin ihan yhtä naurettavista asioista!

Mitä me tästä opimme? Luultavasti pidemmällä aikavälillä ei yhtään mitään. Mutta vielä kun tämä on tuoreessa muistissa niin sinkkuna olo onkin yhtäkkiä ihan mukavaa.