Pohdintoja

Pitäisi kertoa ehkä pitkästä aikaa kuulumisia ja siitä, että missä tänäpäivänä mennään.

Olen sinkku ( taas ) ja nautin elämästäni täysin rinnoin. Edellinen eroaminen mahtavasta ihmisestä oli kolaus mutta onneksi suhde ei kerennyt mennä kovin vakavaksi. Toipumisprosessi on ollut yllättävän nopea ja helppo. Vaikka toki tätä eroa prosessoin vielä ja olen harmissani yhä, mutta en ole menettänyt elämänhaluani niin kuin tuossa reilu puolisen vuotta sitten ;) Päinvastoin, tämä ero sai aikaiseksi jonkinlaisen henkisen prosessin!

Joulukuussa aloin olla toiveikas elämäni kulkusuunnasta. Aloin nähdä tätä vuotta 2016 jonkinlaisena uutena alkuna ihan kaikkeen. Ja sitä se tosiaan on ollut. Vuosi oli alkanut erinomaisesti ja rakkauselämässäkin meni sen parisen kuukautta ihanasti. Oikeastaan tämä nopea suhde ja etenkin eroaminen sai minut tajuamaan jotain itsestäni ja jotain tästä yhteiskunnan odotuksista. 

Meiltä odotetaan jo heti syntyeässään, että saadaan ihana elämä ja onnellinen elämä. Onnellisuus määritellään yleensä sillä, että löytää sen oikean, hyvä työpaikka, raha, oma talo, perheenlisäystä, lemmikki ja lapsenlapset jossain vaiheessa. Rakkaus on kuitenkin se mitä me ihmiset jahdataan lähes pakonomaisesti. Täytyy olla SE OIKEA että voi olla onnellinen. Yksin et ole mitään. Sen todistaa miljoonat rakkautta ylistävät laulut, kirjat ja elokuvat. Rakkaudella tienataan miljoonia ystävänpäivänä ja ties millä muilla jutuilla.

Miten tämän kaiken rakkaustulvan alla voi edes olla onnellinen yksin? Riittää jo kun avaat radion ja siellä soi joku nyyhky erobiisi tai luritteleva rakkausbiisi täydellselle ihmisille. 

Olen kuunnellut tyttökavereiden itkua baarissa jonkun toisen takia tai että on yksin." En ole mikään ilman toista" Tuota lausetta käytetään aika usein, vähän eri muodoissa tosin. Mutta oikeasti?? Onko asia todellakin näin? Eikö ihminen ole yksinään yhtään mikään?  Olet sinkku ja etsit pakonomaisesti koko sinkkuaikanasi vain uutta kumppania. Eikö niin? Olenko oikeassa?  Tai edes jotain säätöä joka viikonlopulle tai jokaiselle päivälle. Me halutaan vain niin paljon rakkautta edes jossain muodossa. 

Sen todistavat myös miljoonat treffipalstat jotka tekevät sillä aika tuottoisaa bisnestä.

Mitä sitten kun vihdoinkin löydät sen ihanan ja mahtavan ja sen ainoa oikean kumppanin?

Todennäköisesti siinä käy näin:

• Hullua rakastumista max 2v ( sisältää pakonomaisen halun olla toisessa kiinni 24/7 ja harrastaa villiä seksiä)
• Muutetaan yhteen ( tämä yleensä tapahtuu tässä rakastumisen vaiheessa)
• kihlaus 
• Naimisiin meno
• lapsi ( yleensä kihlaus, naimsiin meno ja lapsi tulee siinä kun suhdetta on kestänyt sen alle 4 vuotta)
• Yhteisen talon ostamien ja laina
• Mahdollinen lemmikki ( allergiset ottavata allergiavapaan rotukoiran tmv )

Kun olet tehnyt kaikki nämä hyvin perinteiset parisuhderituaalit ja hankit vielä sen koiran ja mangustin. Mutta sitten kun kaikki tavoitteet on saavutettu, niin mitäs sitten? Noh, sitten pitäisi vain nauttia kaikesta mitä on saavuttanut. Mutta osaatko nauttia? Missä vaiheessa kumppanista on tullutkin niin ärsyttävä nalkuttaja? Missä romanttisuus? Miksi se on vaan töissä tai muualla? Seksiäkään ei ole ollut viimeiseen kolmeen kuukauteen. Huomaat pian kumppanissa olevan paljon ärsyttäviä piirteitä ja jossain vaiheessa homma vaan laukeaa siihen lopulliseen eroon. "Koska ollaan vaan kasvettu erillemme"

Huomaat olevasti taas yksin ja olet omasta mielestäsi luuseri sen takia. Ihminen jota kukaan ei rakasta ja kukaan ei halua. Todennäköisesti myös turvonnut edellisestä suhteesta, että sinkkuelämässä sinulla ei ole juuri mitään markkina-arvoa enää...Ja nuo lapsetkin vähän haittaa tuota uuden rakkauden löytämistä.

Noh, löydät taas sen mahtavan ja yli-ihanan kumppani ja saatat käydä kaiken taas uusiksi. Monet ovat jopa tehneet samat rituaalit monen ihmisen kanssa.  Mutta pelko yksin jäämisestä on jotain sanoin kuvaamatonta. Eihän elämää ole silloin edes. Sinun elämäntarkoitus ( niin kuin kaikkien muidenkin elämäntarkoitus) on löytää Se Oikea. 

Kuulun ( Tai ehkä kuuluin) tähän kastiin. Vaikka ylläoleva teksti saattaa tuntua jopa liiotellulta niin monen elämä on juurikin tuota. Pakko löytää joku. Ja jos alat jo lähetyä tiettyä ikää, niin paniikki yltyy ja yksinäisyyden kyynleitä vuodatetaan litrottain. 

Miksi kirjoitin tämän romaanin teille? On luonnollista haluta tulla rakastetuksi ja välitetyksi. Se on meidän ihmisluonne. Mutta onko se rakkaudenhalu mennyt jossain määrin överiksi? Eikö ihminen voi oikeasti olla onnellinen yksinkin? Ehkä parisuhteet voisivat olla myös onnistuneempia ja onnellisempia kun  on oppinut ensiksi rakastamaan itseään ? 

Minä päätin vihdoinkin että tutustun itseeni kunnolla. Ja ehkä jopa rakastutaan ja lopuksi meistä tulee rakkaitta ystäviä jonakin päivänä. Haluan oppia nauttimaan omasta elämästäni yksin, ilman sitä pakottavaa tarvettaa löytää jonkun "täydentämään minua". Kukaan muu ei voi täydentää minua paitsi minä itse. 

Haluan tutustua ihmisiin ilman paineita, että tuleeko hänestä minun elämänkumppani, haluan nähdä maailmaa, haluan tehdä tulevaisuuden suunnitelmia ja haluan osata tehdä tämän kaiken istsekseni.

Ja haluan pitää baareissa hauskaa, eikä mennä itkien kotiin koska en taaskaan löytänyt sieltä ketään. 

Haluan olla onnellinen yksinkin.

Toivottavasti tästä tekstissä oli jotain tolkkua teillekin. 

Mukavaa kesän odotusta kaikille ihanille!

Rakastakaa itseänne :)