Kaksi elämää

Minusta tuntuu, että elän kahta erillistä elämää. 

Yhdessä olen äiti kahdelle pojalle ja tunnollinen opiskelija, joka elää suht rauhallista mutta samalla kuitenkin hektistä elämää. Siinä elämässä minulla ei ole aikaa muulle kuin lapsilleni ja koululle, tietysti myös kodin siistinä pitämisenä.

Menen tunnollisesti aina viimeistään kymmeneltä nukkumaan ja herään yhtä tunnollisesti kello kuusi aamulla. Aamurutiinit ovat aina samat:

Herätys

Poikien huonessa valot päälle

vessaan

suihkuun

Pienemmän pojan herättelyä

pojan suihkuttaminen ja vaatettaminen

mahdollinen aamupala

Isompi hoitaa itse omat aamurutiinit

Pienempi hoitoon

Itse kouluun tai työharjotteluun.

Iltapäivät sujuvat myös aina samalla rutiinilla.

Koulusta kauppaan,

kaupasta päiväkotiin,

päiväkodista kotiin.

Ruoanlaittoa

Tietokoneella hengailua

ja pientä keittiön siivousta/siistimistä

En kutsu arkena meille vieraita, enkä mene mihinkään ylimääräisiin menoihin arkisin, koska se sekottaisi rutiinit. Harrastuksiin ei ole aikaa, eikä kylläkään jaksamista.

Toinen elämäni alkaa perjantaina ja loppuu sunnuntaina. Silloin olen sinkku ja vallaton. Minulla ei ole rutiineja. Menen nukkumaan vasta aamun sarastaessa ja todennäköisesti olen myös silloin aika humalassa. Aamulla herään milloin herään ja syön silloin kun muistan. Lauantaina bileet jatkuu ties missä.

Silloin minä en ole tunnollinen ja vastuullisuus kaikesta häviää ja unohtuu. Ja todennäköisesti päädyn aina exäni kanssa ryyppäämään vaikka se ei olisi kovin fiksua. Rahaa palaa menemisiin.

Voisin kuvitella, että jos eläisin jompaa kumpaa elämää pelkästään, olisin kummin vain erittäin pohjamudissa. Äidin elämää rutiinien kanssa tuntuu tyhjältä ja tarkotuksettomalta. Tunnen olevani loppuviikosta jo pelkkä aivoton zombie.

Mitä taas tulee bilettävään sinkkuun... Olisin todennäköisesti jossain katkaisuhoidossa aika pian.

Tarvitsen tässä elämän vaiheessa noita kahta ääripäätä. 

Olen kyllä miettinyt, että millaista elämä olisi jos lapset olisivat viikko-viikko systeemillä?  Menisikö sinkkuviikot pelkkään bilettämiseen ja kaupungilla juoksenteluun? Pärjäisinkö koulussa?

Miten voisin saada tähän elämäntilanteeseen mahtumaan seurustelun? Miten hän mahtuisi minun rutiinielämään? Exän kanssa seurustelu jo todisti sen, että se oli kamalan hankalaa. Viikonloput toimivat hyvin mutta pelkät viikonloput seurusteluun ei riitä! Tai ehkäpä riittäisi... Tällä hetkellä se ei kuulostaisi edes kovin pahalta. 

Se kyllä tuntui pahalta silloin exän kanssa. Olisin kaivannut häntä vierelleni koko ajan...

Olen ollut naiivi. Erottuani miehestäni olin todella onnellinen ja tunsin, että minulla on vihdoinkin koko elämä edessäni. Voin vihdoinkin löytää jonkun, jota rakastan aidosti. Ollessani miehen kanssa naimisissä vuosia, olin hävittänyt itseni. Ajattelin, että ei olemassa sellaista suhdetta, joka kestäisi kaiken mitä vuodet tuo ja heittää eteen. En nähnyt järkeä enää missään ja unelmoin yksin olosta missä ei olisi enää ikinä toista miestä elämässäni.  Olin ainakin osittain oikeassa toki... Ainoat miehet jotka ovat aina elämässäni on omat lapseni.

Ennen kun tapasin silloisen aviomieheni tiedostin ihastuvani herkästi naisiin. Mutta avioliitto hävitti kaiken sen. Unohdin mikä olin. Olin lopuksi vain tyhjä kuori tai jossain pitkässä horroksessa. Kun vihdoinkin heräsin siitä pitkästä horroksesta. Tuntui, että olin herännyt kuolleista! Elin vuoden jonkinlaisessa euforiassa. Halusin saada kaiken takaisin minkä olin menettänyt ja haluisn saada kaiken minkä oli jäänyt kokematta minulta. Janosin rakkautta taas!

Miehestä erottuani, tähän päivään asti, olen tippunut kaksi kertaa korkealta alas. Kaksi kertaa minut on jätetty jonkun toisen takia tai sen tulevan jonkun takia. Minä en riittänyt heille kummallekaan. Ekan pettymyksen jälkeen ajattelin, ettei ilman riskejä ei voi saada mitä haluaa. Täytyy vaan kokeilla rohkeasti onneaan ja toivoa parasta, mennä täysillä mukaan!

Nyt kun minut on jätetty toista kertaa, koska en riittänyt hänelle. En ollut hänelle se oikea, vaikka hän niin kovasti yritti minuun rakastua. Mutta jätettyään minut hän löysi jonkun, josta hän todella piti. Valitettavasti exäni jätettiin.
Onko kohtaloa, että me rakastutaan  vääriin ihmisiin? Onko kestävät suhteet vain saduissa? Monet varmasti optimisteina uskovat, että heidän mummo ja papat, jotka ovat olleet yhdessä se 70 vuotta, ovat tähän päivään asti rakastuneita toisiinsa. Tai, joku tuntee pitkään olleen parsikunnan jotka ovat aina olleet The Oikea pari toisilleen. Mutta kukaan ei tiedä mitä kulissien takana on. Voit saada pieniä tiedon murusia heidän vaikeuksistaan ja kuinka he ovat romanttisesti selvinneet kaiksesta jättämättä toisiaan. Mitä jos he vaan ovat niitä tyhjiä kuoria ja oppineet, että kaikki suhteet palavat jossain vaiheessa loppuun. Toiset jää loppuun asti siihen kuihtuneeseen suhteeseen ja toiset lähtevät siitä.

Mä en enää halua kokea uudestaan hylätyksi tulemista. En kestä surua ja sitä toivottomuuden oloa mikä siitä tulee, kun rakastamasi ihminen jättää sinut. En halua enää ottaa riskejä ja toivoa parasta. Minulle riitti ne kaksi kertaa.

Silloin kun olin naimisissa ja pelkkä horroksessa oleva kuori, se oli parempi olotila kuin tämä jatkuva tuskan tunne rinnassa. Nyt vihdoinkin ymmärrän niitä ihmisiä, jotka eivät uskalla enää polttaa näppejään uudelleen. Se vaan sattuu niin helvetin paljon.

Kännypostaus

Tunnen oloni taas yksinäiseksi.

Perjantaina oli treffit. Ehdin jännittää treffejä kaksi viikkoa ja mitä lähempänä päivä oli sitä enemmän aloin murehtia miltä näytän ja pettyykö seuralaiseni nähtyään minut.

En ole kaunotar tai laiha. Mutta tiedän etten ole rumimmasta päästä ja sitä paitsi olen hauska ja ulkoisesti hyvin itsevarma ihminen, joka yleensä vetoaa ihmisiin. Minä olen se ihminen joka hoitaa puhumisen jos toista jännittää liikaa ja olen sosiaalisesti taitava ihminen. Se onkin etunini ja monesti sillä olen onnistunut hurmaamaan ihmiset. Mutta aina se ei riitä.

Perjantaina jännitys kasvoi jo huippuunsa ja olin jo muutamia päiviä miettinyt treffien peruuttamista. En kuitenkaan uskaltanut,kehdannut tai halunnut tehdä sellaista. Eihän  sitä koskaa  voi tietää mikä siellä odottaa sinua.

Treffit menivät mukavasti. Mitään en voi sanoa suuntaan tai toiseen, koska ensitreffit ovat yleensä vain kiusallinen tapahtuma, jossa haastatellaan toisiaan niin kuin olisi työhaastattelussa.
Pidin seuralaisestani. Meillä oli samoja kiinnostuksen kohteita mutta en päässyt pintaa syvemmälle. En saanut hänestä irti millainen hän on luonteeltaan. Face paljasti kuitenkin hänen olevan selkeästi fiksu ja hauska ihminen. Huomasin hänen olevan fiksu jo keskuteltaessa mutta hän kuitenkin pysyi hyvin asiallisena seurassani,  että välillä se sai minut kiusaantuneeksi. Minä kun olen huono pysymään kauan kovin asiallisena vaikka kuinka yrittäisin.
Kun hermostun alan puhua tavallista enemmän ja käteni huitovat yhtä villisti kuin kapellimestarilla. Samoin kyllä käy, kun innostun.  En ymmärrä miten jotkut kykenevät istumaan paikoillaan hillitysti.

Mutta niin kuin jo aiemmin mainitsin, niin pidin seuralaisestani. Toivon, että voisin tutustua häneen paremmin ja tunnustan, että toivon jotain muutakin kuin vain uudestaan tapaamista.
Seuralaiseni sanoi haluavansa myös tavata uudestaan, kun kerroin toivovani näkeväni hänet uudelleen. Ja ehdinkin  jo innostua, että hänkin olisi mahdollisesti kiinnostunut...

Mutta Tinderissä hän oli päivittänyt kuvaustaan. Mikä kertoi hänen etsivän yhä sitä oikeaa. Harmillista...
Ystäviä ei toisaalta ole koskaan liikaa.