Olen ollut naiivi. Erottuani miehestäni olin todella onnellinen ja tunsin, että minulla on vihdoinkin koko elämä edessäni. Voin vihdoinkin löytää jonkun, jota rakastan aidosti. Ollessani miehen kanssa naimisissä vuosia, olin hävittänyt itseni. Ajattelin, että ei olemassa sellaista suhdetta, joka kestäisi kaiken mitä vuodet tuo ja heittää eteen. En nähnyt järkeä enää missään ja unelmoin yksin olosta missä ei olisi enää ikinä toista miestä elämässäni. Olin ainakin osittain oikeassa toki... Ainoat miehet jotka ovat aina elämässäni on omat lapseni.
Ennen kun tapasin silloisen aviomieheni tiedostin ihastuvani herkästi naisiin. Mutta avioliitto hävitti kaiken sen. Unohdin mikä olin. Olin lopuksi vain tyhjä kuori tai jossain pitkässä horroksessa. Kun vihdoinkin heräsin siitä pitkästä horroksesta. Tuntui, että olin herännyt kuolleista! Elin vuoden jonkinlaisessa euforiassa. Halusin saada kaiken takaisin minkä olin menettänyt ja haluisn saada kaiken minkä oli jäänyt kokematta minulta. Janosin rakkautta taas!
Miehestä erottuani, tähän päivään asti, olen tippunut kaksi kertaa korkealta alas. Kaksi kertaa minut on jätetty jonkun toisen takia tai sen tulevan jonkun takia. Minä en riittänyt heille kummallekaan. Ekan pettymyksen jälkeen ajattelin, ettei ilman riskejä ei voi saada mitä haluaa. Täytyy vaan kokeilla rohkeasti onneaan ja toivoa parasta, mennä täysillä mukaan!
Nyt kun minut on jätetty toista kertaa, koska en riittänyt hänelle. En ollut hänelle se oikea, vaikka hän niin kovasti yritti minuun rakastua. Mutta jätettyään minut hän löysi jonkun, josta hän todella piti. Valitettavasti exäni jätettiin.
Onko kohtaloa, että me rakastutaan vääriin ihmisiin? Onko kestävät suhteet vain saduissa? Monet varmasti optimisteina uskovat, että heidän mummo ja papat, jotka ovat olleet yhdessä se 70 vuotta, ovat tähän päivään asti rakastuneita toisiinsa. Tai, joku tuntee pitkään olleen parsikunnan jotka ovat aina olleet The Oikea pari toisilleen. Mutta kukaan ei tiedä mitä kulissien takana on. Voit saada pieniä tiedon murusia heidän vaikeuksistaan ja kuinka he ovat romanttisesti selvinneet kaiksesta jättämättä toisiaan. Mitä jos he vaan ovat niitä tyhjiä kuoria ja oppineet, että kaikki suhteet palavat jossain vaiheessa loppuun. Toiset jää loppuun asti siihen kuihtuneeseen suhteeseen ja toiset lähtevät siitä.
Mä en enää halua kokea uudestaan hylätyksi tulemista. En kestä surua ja sitä toivottomuuden oloa mikä siitä tulee, kun rakastamasi ihminen jättää sinut. En halua enää ottaa riskejä ja toivoa parasta. Minulle riitti ne kaksi kertaa.
Silloin kun olin naimisissa ja pelkkä horroksessa oleva kuori, se oli parempi olotila kuin tämä jatkuva tuskan tunne rinnassa. Nyt vihdoinkin ymmärrän niitä ihmisiä, jotka eivät uskalla enää polttaa näppejään uudelleen. Se vaan sattuu niin helvetin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti