Olen ollut kohta 4kk sinkkuna. Ja alan vihdoinkin arvostaa sinkkuuttani. Etenkin sen jälkeen, kun lauantaina sain olla todistamassa kun pöydällinen aikuisia ihmisiä tappelevat ja itkevät samaa aikaa jonkun poika/tyttöystävän takia. Tilanteen viimeisteli kun minulle käytännössä tutematon puolituttu alkoi avautua myöskin parisuhteestaan Facen kautta.
Siinä tilanteessa aloin miettimään ( tiedän, tiedän! Exälläni piti olla porttari blogiini) exääni ja meidän suhdetta. Erottuamme muistin jostain syystä vain ne kivat jutut. Takaraivossa jossain oli hämärä muistikuva ettei meillä todellakaan mennyt hyvin.
Mieleen tuli kaikki omat itkut, loukkaantumiset ja tappelut exän kanssa. Suurinosa ajasta olin vain erittäin surullinen ja valitin kavereilleni jatkuvasti siitä miten paskamulkkukakkapää hän on.
Kaikki nuo olin autuaasti unohtanut, mutta sen pöydän ääressä muistin mitä se seurustelu todellisuudessa oli ollut. Joo, onhan se ihanaa, että on joku vierellä. Mutta en todellakaan ikävöi tuota mitä näin; Raivoa toista kohtaan, kun toinen ei ymmärrä, litsaria poskelle ja paikalta pois ryntäämistä, itkua jonkun tollon takia, mustasukkaisuutta jne jne. Pienistä asioista tuleekin isoja asioita. Toisen tunteet, reaktiot ja sanat ovat ihan vääriä ja kumpikaan ei suostu ymmärtämään toisiaan, vaan tapellaan tappiin asti kumpi on oikeassa.
Koulussa luokkakaverini kertoi aamulla miten hän henkisesti poikki suhteen takia. Riita oli syntynyt siitä, että toisella on paha yskä ja hän ei saa nukuttua öisin sen takia. Toinen menee sohvalle nukkumaan ja molemmat ovat loukkaantuneita ja vihaisia. Kuulostaako naurettavalta syyltä tapella? Niin minustakin! Mutta silloin kun vielä olin poikien isän kanssa yhdessä, niin me tapeltiin ihan yhtä naurettavista asioista!
Mitä me tästä opimme? Luultavasti pidemmällä aikavälillä ei yhtään mitään. Mutta vielä kun tämä on tuoreessa muistissa niin sinkkuna olo onkin yhtäkkiä ihan mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti