Aloitan eilisen lopusta. Oikeastaan, kun sinä luet tämän niin siitä on jo ehkä viikko tai enemmänkin. Riippuu koska eksyt blogiini.
Minulle tämä on eilisistä. Tai jos tarkkoja ollaan niin se tapahtui tänään varhain aamulla.
Kello oli noi 04.10, kun lähdin kävelemään hämeentietä Tampereen rautatieasemalle. Baarit on juuri suljettu ja viimeisiä asiakkaita vielä yritetään potkia pihalle epätoivon vimmalla.
Minun "treffit" olivat ohi ja minulle jäi käteen vain kana ranskalaisilla styroksilaatikkoon pakattuna ja jonkinlainen vitutuksen ja luovutksen välinen epätoivontunne.
Vastaan hoipertelee kaiken näköisiä ja kokoisia ihmisiä. Osa kova äänisiä ja osa makoilee hämeentien varrella pahoinvoivan näköisinä. Yksi tyttö huutaa raivoissaan ja itku kurkussa kaverilleen jotain ja nuori kundi yrittää rahoitella häntä. Edempänä nainen roikkuu miehen kaulassa ja itkee epätoivoisen kuuloista itkua, aivan kuin joku olisi kuollut. Tai ehkä hän nauroikin. En ole ihan varma. Syvä tuskanitku kuulostaa minulla ainakin joskus siltä, että nauraisin hieman vinksahtanutta naurua. Ja sitten nämä viime hetken onnistuneita baaripokauksia jatketaan vielä baarin ulkopuolella. Ne näyttävät yleensä siltä, että toinen yrittää imeä toisen aivot ulos suun kautta. Ei kovin kaunista katsottavaa. Ja, sitten on näitä epäonnisia, jotka tallustelevat takaisin yksin kotiinsa ja ehkä kädessään ne kana ranskalaisilla kebabravintolasta.
Tämä on meininki on täysin perusnäkymää myös Helsingin kaduilla. Tampereelle ne vaan nyt näyttää sattuvan kaikki samalle tielle.
Pääsen puoli viideltä menevään junaan istumaan ja yritän syödä hiljaa rankalaisiani kanalla. Mutta niin hiljaisessa vaunussa se ei onnistu. Saan vain väsyneiltä ärtyneitä katseita. Tunnen ne niskassani vaikka en näe heitä. Syön kuitenkin hieman, koska olin syönyt viimeksi vuorokausi sitten. En uskaltanut syödä paljoakaan ja laitoin loput ruoat penkin alle. Koskaan ei ole ruoan purskelu kuulostanut niin äänekkäältä kuin silloin.
Syötyäni ja junan lähtiessä liikeelle minulla oli aikaa käydä läpi tahtunutta iltaa YO-talolla. Ilta oli pettymys. En odottanut mitään suuria illalta ja deitistäni. Tai lähinnä deitistäni. Mutta toivoin kyllä jotain säpinää. Tarvitsen säpinää, että minun ei tarvitsisi miettiä exääni jatkuvasti. Toisin kuitenkin kävi.
Päästyämme YO-talolle deittini on jo ehtinyt humalatilaan ja nuoleskeli kaverinsa kanssa kiihkeenä. Minä jäin yksin. Minua ei haitannut nuoleskelu kaverin kanssa, koska hän ei tosiaan ollut minun tyyppiäni. Mikä minua häiritsi, että minut jätettiin täysin yksin ja se, että seuralaiseni olivat huomattavasti enemmän humalassa kuin minä.
Huomasin istuvani lavan reunalla ja katselevani yksinäni tanssivia ihmisiä. Aluksi suurinosa tanssioista olivat vielä selkeästi kavereiden kanssa tanssimassa ja samalla vilkuilivat vaivihkaa sopivaa kumppania itselleen. Tunteja myöhemmin onnekkaat sinkut olivat jo alkaneet pariutumaan, toiset olivat jo valmiiksi tulleet pareina paikalle ja onnettomat joivat juomiaan nopeampaan tahtiin ja tanssi alkoi muuttua jo epätoivoisemmaksi ja naurettavaksi ketkutukseksi. Tai sitten he sammuivat vessankoppiin oksennettuaan eka.
Sitten tulee se illan viimeinen hidas.
Minusta illan viimeiset hitaat ovat pahin keksintö ikinä. Ne onnekkaat joilla on se pari, voivat halailla toisiaan ja vaappua toisissaan kiinni umpionnellisina ja humalaisina. Toiset ( eli mukaanlukien minä) katselimme eksyneinä ja yksinäisinä tanssilattiaa, jossa nuo onnekkaat vaappuivat. Ja sitten minulle tuli ikävä exääni. Mekin nimittäin vaapuimme illan vikoissa hitaissa ja pussailtiin toisiamme minkä kerettiin sen hetkisessä promilleissa.
Viimeisen hitaiden idea on saada sinkut tuntemaan olevansa maailman hyljeksitymmiksi ihmisiksi koskaan ja kaiken lisäksi epäonnistuneina löytämään itselleen edes illan vikaille tansseille paria itselleen. Sen takia haluisin lähettää koko Suomen tiskijukille sellaiset terveiset, että ÄLÄ paskenna meidän sinkkujen oloa vielä entisestään. Soittakaa joku erittäin Urpo ja iloinen biisi sinne loppuun. Vaikka JOS SUL LYSTI ON. Taattu menestys! Ihmiset ovat jo niin promilleissa, että kaikki osallistuisivat tanssiin ja kukaan ei jäisi yksin.
Illan vikat hitaat on niin so 90´s juttu. Eli, jospa yritettäisiin päästä tälle vuosituhannelle.
Mutta lopputulos oli sitten treffeilleni, että minulla oli kamalan ikävä exääni ja kaipasin häntä niin kovasti vierelleni. Minulla ei ollut ketään kaveria tai ystävää, joka olisi voinut saada käännettyä ajatukseni muualle. Olin yksinäinen vieraassa kaupungissa. Halusin vain päästä kotiin nukkumaan.
Klo 8 aamulla pääsinkin oman peiton alle. Minusta ja sängystäni on tullut viimeaikoina erittäin läheisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti